Mikkeliläisten pitkä marssi on alkanut.

Lyhyt puhelinsanoma, Pääkonttorin hankinnat alkavat 11.6.1941, käynnisti liikekannallepanokoneiston. Aluksi keskitettiin suojajoukot ja sen jälkeen alkoi yleinen liikekannallepano sotilaslääneittäin. Talvisodan jälkeen suojeluskuntajärjestö oli liitetty virallisesti puolustusvoimien osaksi. Armeija jakautui rintamajoukkoihin ja kotijoukkoihin.

Mikkeli kuului Suur-Saimaan suojeluskuntapiiriin, joka määrättiin sotilashallintoalueeksi. Seudulle ei sijoitettu siirtoväkeä, koska sille oli varattu erityistehtävä. Mikkelistä tuli jälleen päämajakaupunki. Päämajan ja saksalaisen komennuskunnan tulo kaupunkiin vaikutti monella tavoin asukkaiden elämään, joka muuttui vuosikausiksi.

Kesäkuun 15. päivän järjestelyihin kuului saksalaisten ja suomalaisten joukkojen yhteistyö. Pohjoisessa oleva armeijakunta alistettiin osaksi Rovaniemellä olleelle Saksalaiselle AOK (Armee-Oberkommando) Norwegenille. Monissa asioissa se oli kuitenkin Suomen Päämajan alainen. Saksalainen yhteyselin sijoittui Mikkeliin. Kuten talvisodan alkaessa, puhuttiin nytkin ylimääräisistä kertausharjoituksista. ensimmäinen YH -päivä oli 18. kesäkuuta.

Saksan joukot hyökkäsivät Neuvostoliittoon 22. päivänä. Adolf Hitlerin puheessa oli kohta: "Yhdessä suomalaisten toveriensa kanssa Narvikin voittajat seisovat Jäämeren äärellä..." Suomen ulkoministeri kiiruhti vakuuttamaan maan puolueettomuutta, mutta Neuvostoliiton pommikoneet hyökkäsivät jo Suomen kohteisiin. Rajanloukkauksia oli esiintynyt koko välirauhan ajan. Suomalaisjoukot olivat ryhmittäytyneet puolustukseen. Heinäkuun alussa suomalaisia lähti hyökkäykseen saksalaisten rinnalla pohjoisessa Uhtuaa ja Kiestinkiä kohti. Sitten jatkettiin kolmella pääsuunnalla kohti Laatokan Karjalaa, Maaselän kannasta ja Vienan Karjalaa. Myöhemmin alkoi sota Karjalan kannaksella.

Mannerheim vetosi suomalaisiin sotilaisiin: "Kutsun Teitä kanssani pyhään sotaan kansakuntamme vihollista vastaan...lähdemme Suomelle turvatun tulevaisuuden luodaksemme Saksan mahtavien sotavoimien rinnalla ja asetovereina vakain mielin ristiretkelle vihollistamme vastaan. Aseveljet! Seuratkaa minua vielä viimeisen kerran - nyt kun Karjalan kansa jälleen nousee ja sarastaa Suomen uusi huomen."

Ylipäälikön päiväkäskyistä tuli jatkuvaa monipuolista tiedostustoimintaa. Ne vaikuttivat Mannerheimin arvovallalla ja muokkasivat kansalaismielipiteitä. Ristiriitaisia tunteita herätti kuitenkin heinäkuun 11. päivänä julkaistu ns. miekantuppipäiväkäsky. Siinä sotapäällikkö palaa vuoden 1918 tapahtumiin: "lausuin Suomen ja Vienan Karjalaisille, etten tulisi panemaan miekkaani tuppeen, ennen kuin Suomi ja Itä-Karjala ovat vapaat. Vannoin tämän suomalaisen talonpoikaisarmeijan nimissä luottaen sen urhoollisiin miehiin ja Suomen urhautuvaisiin naisiin...Karjala nousee, riveissänne marssivat sen omat pataljoonat. Karjalan vapaus ja suuri Suomi väikkyy edessämme." Sananvalinta aiheutti ristiriitoja ja jälkiselittelyjäkin. Osa äärioikeistosta katsoi Mannerheimin sanojen oikeuttavan ensimmäisen maailmansodan aikana julki tuotuun Suur-Suomen rajaan. Tämä kulkisi luonnon muovaamien vesien ja harjujen kautta ja yhdistäisi suomensukuiset heimot.

Pääosin tämä raja saavutettiinkin. Nopeasti annettiin määräys valloitettujen alueiden hallinnosta ja sotilashallinto-osasto aloitti työnsä Mikkelin varuskunnan kasarmilla. Sen tehtävänä oli järjestää aluehallinto ja huolehtia väestöstä.

Alkuvuodesta 1942 Itä-Karjalaan avattiin 7 uutta postikonttoria. Ensipäivän leimalla varustetuissa merkeissä oli joko ylipäällikön tai presidentti Rytin kuva.

Evakot lähtivät takaisin kotiseuduilleen. Yllätyksiä oli kuitenkin luvassa, sillä vajaan kahden vuoden aikana monet pellot olivat villiintyneet ja korjaamatta jäänyt sato mustunut. Joillekin alueille Stalin´in väestösiirrot olivat tuoneet asukkaita Puolasta ja Ukrainasta.

Monin paikoin tuhoutuneeseen Karjalaan tarvittiin toimiva maatalous ja kansanhuolto. Valloitetuille alueille laadittiin kehittämisohjelma.

Mikkeliläisille läheiseksi tuli Kivennavan pitäjä, joka jäi Moskovan rauhassa Suomen rajan ulkopuolelle. Kun se vallattiin takaisin, kyläläiset halusivat palata mahdollisimman pian kotiseudulleen. Kylän lähes kuudestatuhannesta talosta oli kuitenkin tuhoutunut valtaosa.

Joulukukuussa 1941 päämaja salli 950 kivennapalaisen palata kotiseudulleen ja rakennutti tarpeellisen määrän parakkeja. Keväällä 1942 palasi 3500 kivennapalaista. Vuoden 1943 kesällä 7000 asukasta kaikista 11 000:sta oli palannut entiselle kotipaikalleen.

Poju lähettitehtävässä.	Suomenhevonen Poju kotonaan Anttolassa.

Työtä ja pelkoa kotirintamalla

Hevosia oli otettu taloista armeijan palvelukseen, mikä vaikeutti maataloustöitä. Vielä jatkosodassakin armeijan käytössä oli yli 10 % Suomen hevosista. Kesällä 1944 niiden lukumäärä oli noin 44 500 hevosta. Armeijan hevosista huolehti Päämajan eläinlääkintäosasto.

Miesten lähdettyä armeijaan sanottiin, että jokainen suomalainen nainen on nyt rintamalla. Maataloissa rintamalle lähteneiden miesten töitä tekivat naiset, keskenkasvuiset pojat ja vanhat miehet. Lisäksi tuli armeijan tarpeista huolehtiminen. Suojeluskunnat ja Lotta Svärd organisoivat leipähuollon ja armeijalle leivottiin suuria määriä "vanikkaa". Leivät paistettiin nelikulmaisissa vuoissa, jotta ne olisi helppo pakata ja lähettää. Sotilaille lähetettiin paljon myös henkilökohtaisia paketteja.

Maailmansodan jatkuessa tavarapula paheni entisestään, ja korteilla jaetut ruoka-annokset pienenivät. Vaatteita opittiin säästämään, paikkaamaan, parsimaan ja kääntämään. Vähemmän kuluneet kohdat aikuisten vaatteista kelpasivat lasten asuihin.

Päämajan toimintaa leimasi järjestys ja hyvät tavat.

Päämaja toimii

Tiedustelun johtaja Reino Hallamaa, marsalkka Mannerheim ja päämajoitusmestari Aksel Airo tutkimassa lotan vastaanottamaa sanomaa.

Toukokuussa 1941 päämaja palasi kaupunkiin valmistelemaan mahdollista uutta sotaa. Mikkeliin saapui ylin sodanjohto esikuntineen sekä maa-, meri- ja ilmavoimien muodostama operatiivinen osasto. Päämajaan kuului esikuntapataljoona, jonka muodostivat toiminta- vartio- ja autokomppaniat. Enimmillään niihin kuului lähes 700 miestä ja 15 kansliatehtävissä työskentelevää naista. Yleisesikunnan henkilömäärä vaihteli 700 - 1000 henkilön väillä ja oli enimmillään 2500.

Tiedustelu ja vakoilu

Sodan aikana vakoilu, joka usein rinnastettiin tiedusteluun, oli sekä luvallista että isänmaallinen velvollisuus. Lähtökohta oli aivan toinen kuin rauhan aikana. Huomattava merkitys oli talvisodassa syntyneellä ja yleisesti tunnustetulla yhteishengellä. Sen päätteeksi solmittua Moskovan rauhaa monet pitivät sekä vääryytenä että kansallisena onnettomuutena, jonka korjaaminen ei voisi olla väärin. Jatkosodan alussa ei voi välttyä vaikutelmalta, että Hitlerin Saksan menestys synnytti eräänlaisen hurmosmielialan.

Vasta 90 -luvulla Moskovan arkistojen avauduttua on tuotu esiin tietoja Neuvostoliiton aikeista talvisodassa ja jatkosodan todellisempi asetelma. Talvisodan piti olla Stalinin pikamarssi, johon tosin neuvostosotilaat eivät aina yhtyneet. Jatkosodan aikana Neuvostoliitossa vallitsi suuren isänmaallisen sodan henki. Sodan jatkuessa suuren valtakunnan resurssit suunnattiin myös onnistuneeseen tiedusteluun ja vakoiluun.

Suomessa erityisesti radiotiedustelu onnistui merkittävästi tukemaan maanpuolustusta. Lukuunottamatta sodan alkuvaihetta pystyi tiedustelupalvelu pitämään omat johtajat ajan tasalla, mikä oli välttämättömyys vastarinnan onnistumiselle. Radiotiedustelu lähetti päämajan maavoimatoimistolle kaikkiaan yli 4000 tiedusteluilmoitusta. Onnelliset sattumat johtivat siihen, että Suomessa pystyttiin pitkälti lukemaan vastapuolen koodisanomia. Tietoja käytettiin myös vaihtotavarana kansainvälisillä markkinoilla ja niiden avulla saatiin toiminnan kipeästi tarvitsemia varoja.

Radiolaitteiden kehittäminen partiokäyttöön oli aloitettu syksyllä 1939 pienestä saksalaisten vakoiluradiosta. Radiotiedustelun isänä on pidetty Reino Hallamaata. joka kehitti laitteistoa käyden opintomatkoilla alan johtavissa maissa. Talvisodan ajan hän johti radiotiedustelua ja jatkosodan aikana päämajan tiedustelutoimintaa. Jatkosodan aattona perustettiin Päämajan radiopataljoona ja sodan alussa Radiotiedustelukeskus.

Päämajan lottia vapaalla.

Jatkosodan aikana Päämajan valvontaosastossa toimi vajaa sata henkilöä, joiden keski-ikä oli 31 vuotta. Heistä 2 oli naisia. Vastavakoilutoimistoon kuului radiovalvontajaosto, jonka yksi tehtävä oli syöttää vastapuolelle virheellistä tietoa. Kaupunkilaisillekin tihkui tietoa tästä toiminnasta. Siel oli semmoinen pieni talo, josta lähetettiin venäjänkielisiä uutisia.

Kuten muillakin sodan osa-alueilla, vapauttivat lotat myös tässä miehiä varsinaiseen taistelutoimintaan. Aluksi heitä palkattiin toimistotyöhön, mutta talvisodan alkaessa he saivat komennuksia myös radiotiedusteluyksikköihin. Viestilottia tarvittiin puhelinkuuntelu- ja kansliatehtäviin sekä päämajan Viestikeskuksessa että sotarintamalla. Jo keväällä 1941 naisia oli noin neljäsosa radiopataljoonan henkilökunnasta ja lukumäärä kasvoi sodan aikana. Lotat hoitivat myös kahta neljästä ulkomaisesta salaisesta radioasemasta.

Viestikoulutusta oli lottapiirien toimesta järjestetty jo talvisodan alussa. Sitten päämajan koulutusosasto alkoi järjestää viestikursseja. Tyypillinen mikkeliläinen viestilotta oli suojeluskuntaperheestä ja lähti kurssitettavaksi hyvin nuorena suoriuduttuaan aikaisemmasta koulutuksestaan tai jopa kesken koulunkäynnin. Sen jälkeen osa toimi sotarintamalla komennuksilla, ja monet työskentelivät pitkään päämajassa. Vuonna -40 olin 16 vuotta ja silloin alkoi radiosähköttäjäkurssit. Kun vanhemmat olivat huippuisänmaallisina, sanoivat että kuuluu sinne lähteä. Suoritin radiosähköttäjätutkinnon, kertoi eräs lotta. Ja toinen muisteli: Päämajaanhan tulin sitten -42 tammikuussa heti kun pääsin Helsingistä konttoriopistosta. Olin saanut hyvät todistukset ja otettiin tänne Viestikeskukseen.

Päämajan yleisesikuntaan kuuluvaa tiedostusosastoa johti majuri Kalle Lehmus. Sen tehtävissä palveli sodan aikana kaikkiaan 199 upseeria ja 43 sotilasvirkamiestä. Alipäällystöä ja miehistöä oli 533 henkilöä ja lisäksi 53 naista eri tehtävissä. Osastoon kuului valistus- ja viihdytystoimisto, jonka viihdytyskomppaniaan kuului eri alojen esittäviä taiteilijoita. He kiersivät rintamajoukoissa huolehtimassa miesten viihtyvyydestä. Lisäksi joukko-osastoissa toimivat viihdytysupseerit.

Tiedotusosaston äänitysautot kiersivät rintamalla hankkimassa kulloiseenkin tilanteeseen sopivaa aineistoa julkaistavaksi rintamalehdissä ja kotirintamalla. Osuutensa oli myös vihollisrintaman henkisellä nujertamisella, jota varten hankittiin kaiutinautoja. Ensimmäinen niistä valmistui heinäkuun 9. päivänä 1941. Myöhemmin käyttöön tuli vielä 7 autoa eri rintamanosille.

Kaupungin uudet asukkaat

Ylipäällikkö majoittui aluksi välirauhan aikana rakennettuun hotelli Kalevaan. Pian hän muutti huvilaan kaupungin ulkopuolelle ja sitten syksyllä kaupunkihuoneistoon, joka oli kävelymatkan päähän koulusta ja työhuoneistosta. Kymmenkunta miestä käsittävä vartiointijoukkue vastasi ylipäällikön turvallisuudesta, mutta tämä pyrki paremminkin väheksymään turvatoimia. Kaupungilla tiedettiin, että hän ei koskaan mennyt pommisuojaan.

Päämajan kenraalit ja everstit asuivat pääosin Kalevassa. Muut upseerit majoittuivat kaupunkilaisten koteihin. Laki antoi mahdollisuuden pakkomajoitukseen. Sitä tarvittiinkin, kun upseereita ja lottia saapui yöjunalla kaupunkiin. Sopeutumista vaadittiin, mutta muistelijat kertovat hyvästä yhteiselosta. Myös maalaiskunnassa majoitettiin upseereita ja sotilaita, enimmillään 150 taloudessa. Sotilasmajoituksesta saadut korvaukset riippuivat majoitettavan sotilasarvosta; kenraalista maksettiin lähes kymmenkertaisesti sotamieheen verrattuna. Vuonna 1941 majoittajia oli kaupungissa 450 ja tulo majoittajaa kohti 3792 mk, mikä vastaa n. 760 euroa vuonna 2003. Kaikkiaan kaupunkiin tuli 15 milj. mk korvauksia jatkosodan ajalta, vastaavasti n. 2,5 milj. euroa. Maalaiskunnassa korvauksia maksettiin yli 3,5 miljoonaa mk.

Päämajan henkilöistä valtaosa, aliupseerit ja miehistö, joutuivat yhteismajoitukseen parakkeihin, kasarmille ja julkisiin rakennuksiin. Sodan jatkuessa asuntopula paheni talvisodan osin tuhoamassa kaupungissa.

Pommitusten uhatessa joukkojen perääntymisvaiheessa vuonna 1944 sodanjohto hajasijoitettiin maaseudulle. Viimeiset yksiköt poistuivat Mikkelistä kesällä 1945.

Ylipäällikkö ja lotat

Päämajan viestilottaryhmä.

Marsalkka herätti aina kunnioitusta.

Naisten osuus yleisesikunnan henkilöstöstä oli enimmillään kolmannes ja heistä suuri osa oli lottakomennuksella.

Päämaja henkilöityi marsalkka Mannerheimiin, ja monille kaupunkilaisille jäi hänestä henkilökohtaisia muistoja. Jo vuoden 1918 sodan kokenut lotta kertoi: Marskia alun perin yritettiin viihdyttää täällä. Palokunnantalo oli suojeluskunnan käytössä, mutta kun oli kuuluisan laulajattaren konsertti se tyhjennettiin. Ja myös lyseo ainakin kerran. Mieleen jäi molemmista konserteista se, kun Marskille tuotiin kukkavihko ja hän lähti sitä viemään laulajattarelle. Marskihan oli herrasmies kerta kaikkiaan.

Mannerheim osoitti arvonantoa sekä maanpuolustustyötä tekeviä lottia että äitiyttä kohtaan. Rintamalta lomalla ollut lotta muistaa, miten kadulla Marski tuli vastaan. Kun olin lottapuvussa, niin kyllä hän teki kunniaa niin hienosti. Kaupungissa asuva kertoi: Lähdin lastenvaunujen kanssa ja Marski tuli sieltä kulman takaa, tulimme vastakkain. Pysähdyin, Marski pysähtyi, kumartui vaunuihin ja teki kunniaa... Päämajan lotat oliivat erityisasemassa ja he pyrkivät hankkimaan henkilökohtaisen muiston ottamalla kuvia Marsalkasta. Samoin toimivat mikkeliläiset rintamalotat.

Yhteydet saksalaisiin - Verbindungsstab Nord

Marsalkka Mannerheim, Adolf Hitler ja presidentti Ryti Mannerheimin 75 -vuotispäivänä 4. kesäkuuta 1942.

Päämajan mukana 25. päivänä kesäkuuta 1941 tuli Mikkeliin kenraali Waldemar Erfurt Saksan korkeimmaksi sotilasedustajaksi. Hän majoittui esikuntansa kanssa aluksi lomakoti Heimariin 13 km päähän kaupungista. Myöhemmin saksalaiset siirtyivät kaupungin kasarmille ja sitten Tuukkalan kasarmille. Heidän viestikeskuksensa ja radioasemansa olivat suomalaisten yksikköjen yhteydessä. Erfurt asui kaupunkiseurakunnan kappalaisen virka-asunnossa, hänen upseerinsa majoittuivat kaupungille vuokra-asuntoihin ja kasarmille. Saksalaisilla oli oma kasino rentoutumista ja aseveljien tapaamista varten.

Sotavuosien aikana Mikkelissä vieraili joukko saksalaisia merkkihenkilöitä. Adolf Hitlerin marsalkka vastaanotti rintamalla, mutta SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler saapui Mikkeliin kesällä 1942. Lentokentältä hänet johdettiin majoittumaan hotelli Kalevaan. Hän kävi keskusteluja Mannerheimin kanssa ja nautti päivälllistä Mikkelin Klubilla. Vierailun aikana suomalaiset tutustuivat Saksan uusiin panssarintorjunta-aseisiin. Suomen juutalaisia koskevaan tiedusteluun valtakunnanjohtaja sai pääministeriltä vastauksen: "Suomessa ei ole mitään juutalaiskysymystä."

Saksan operatiivisessa johdossa oleva Alfred Jodl kävi Mikkelissä kaksi kertaa ja keskusteli sotilaallisista kysymyksistä. Sotamarsakka Wilhelm Keitel toi presidentiksi valitulle Mannerheimille ja kenraali Heinrichsille korkeat saksalaiset kunniamerkit sodan loppuvaiheessa elokuun 17. päivänä 1944. Marski tarjosi viihtyisän lounashetken ja sen jälkeen ystävällisesti ilmoitti, että Suomi ei katsonut enää olevansa sidottu entisen presidentin solmimaan sopimukseen. Aseveljien yhteistyö päättyi 2. päivänä syyskuuta. Seuraavana päivänä Erfurt sai siitä tiedon. Nordin miehet poistuivat Mikkelistä kolmen päivän kuluttua. Marssilaulujen soidessa he ryhdikkäästi marssivat raudoitetuilla saappaillaan rautatieasemalle. Yksi jakso kaupungin elämää oli päättynyt, mutta muistot jäivät.

Vapaaehtoisia Saksaan

Hallitus oli alkuvuodesta 1940 suostunut yksityisen insinööritoimiston suorittamaan vapaaehtoisten värväykseen ns. SS-pataljoonaan, joka koulutettaisiin Saksassa. Suojeluskunta hoiti käytännön järjestelyt ja innokkaat nuoret miehet jonottivat tarkastuskeskuksissa eri puolilla maata. He joutuivat lääkärintarkastukseen ja heidän taustansa tutkittiin. Vain pieni osa halukkaista mahtui mukaan. Pataljoonan ensimmäinen erä lähti toukokuussa 1941 ja viimeinen syyskuussa 1942. Kaksivuotisen sopimuksen oli allekirjoittnut kaikkiaan yli tuhat miestä. Joukko taisteli Saksan itärintamalla, mutta siirrettiin lomakeskukseen toukokuussa 1943. Mannerheim kävi tiukkoja neuvotteluja, joiden tuloksena pataljoona palasi Suomeen kesäkuun alussa. Heinäkuun alussa miehet lähtivät sotimaan kotimaan joukoissa.

Sotilaspojista sotilaiksi

Suojeluskuntatoiminta oli hiljentynyt miesten lähdettyä rintamalle, mutta sotilaspoikien urheilu- ja leiritoiminta jatkui. Vuonna 1943 pidettiin 45 harjoitusta, joista kertyi yhteensä yli kolmetuhatta harjoitustuntia. Pojat osallistuivat innokkaasti talkoo- ja keräystoimintaan. Mikkelin sotilaspojat hakkasivat lähes 300 mottia halkoja vuonna 1943. Myös nuorten talkoot kannusti poikia merkeillä. Vuonna -42 osallistuja sai talkooleijan, vuonna -43 talkoolapion, ja vuonna -44 talkoosahran. Kolmantena jatkosotasotavuonna Mikkeliin jaettiin mm. 32 kultalapioita, 11 hopealapioita, 8 teräslapioita ja 11 rautalapioita. Pojat olivat innokkaita osallistumaan myös "miesten töihin", ja heitä käytettiinkin eri sotatehtävissä. Heillä oli myös tärkeä osa lottien avustajina erilaisissa keräyksissä ja aktiviteeteissa.

Helmikuun lopulla vuonna 1944 lopetettiin koko maassa lukion ensimmäisen luokan poikien koulunkäynti. Heidät määrättiin joko It -koulutukseen tai metsätöihin. Eri puolelle maata perustettiin koulutuskeskuksia. Mikkeliin koottiin ilmavalvontaan koulutettavat myös Kuopiosta, Varkaudesta ja Savonlinnasta. Heistä muodostettu 200 pojan joukko nimitettiin kaikki sotilaspojiksi 3. päivänä maaliskuuta. He saivat asukseen englantilaisen sammaleenvihreän maihinnousupuvun ja maihinnousukengät. Tiukka koulutusjakso kesti noin kuukauden, ja sen jälkeen jokainen siirrettiin oman kotipaikkakuntansa ilmatorjuntayksikköön.

Mikkelin pojat sijoittuivat Linnanmäen raskaalle It -patterille, ja Akkavuoreen. Samalla heidät nimitettiin alokkaiksi ja he saivat normaalin asepuvun. Koulunkäyntiä yritettiin jatkaa kesällä sotapalveluksen ohessa, ja pojat kotiutettiin kaksi viikkoa aselevon jälkeen. Heidän työnsä hyväksyttiin asevelvollisuuden suoritukseksi toisin kuin muut sotilaspoikatehtävät.

Sairaita ja kuolevia

Sankarihautajaiset Anttolan kirkolla	Anttolan sankarihauta.

Päämajan ylilääkärinä toimi Eino Suolahti. Kesällä 1942 lääkintäosasto oli suurimmillaan, 40 henkeä joista 6-8 naista. Lääkintäosasto järjesti erilaisia kursseja, mutta tärkein osuus sen työstä oli kenttäarmeijan lääkintähuollon, rintamien sairaskuljetusten ja kotirintaman potilassiirtojen kordinointi. Sen käytössä oli 10 sairaalajunaa haavoittuneiden kuljettamiseen. Se osallistui myös sotainvalidien hoitoon.

Mikkelin keskussairaala muuttui sotilassairaalaksi, jonne tuotiin jatkohoitoa vaativat haavoittuneet. Vaikeasti vammautuneet saivat ylilääkärin työskentelemään korkeapaineessa, mutta muuten työ siellä jatkui normaalisti. Sairaanhoitajat muistelevat, että sota-alueen tapahtumista ei juuri puhuttu.

Veripalvelu vaati matkustamista ja pitkiä työpäiviä. Lääkintälotat matkustivat usein öisin kuljettamassa verta, jolla pelastettiin monen sotilaan henki. Haavoittuneet oli taisteluista tuotu sidontapaikoille ja sitten kenttäsairaalaan.

Jatkosodan aikana sankarihautaukset voitiin suorittaa rauhassa ja suru kanavoitui usein juhlahetkiin. Papin sanat ja musiikki lohduttivat. Talvisodan aikana käyttöön tullut hymni julisti kaiken kuuluvan isänmaalle. Oi kallis Suomenmaa, sun koskiesi kuohua ja honkiesi huminaa suo mun kuunnella kunnes hetki lähtöni lyö... Ei muuta kunniaa kuin kuulla kummullansa sun kuusiesi kuiskinaa, kun sä kätkenyt olet hänet viime lepohon... Sulle tahdomme suoda kaikkemme, puolestas seistä saakka kuolohon..

Katkera loppuvaihe

Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi kesäkuun 9. päivänä 1944. Tykkien jylinä kuului Päämajaan ja Helsinkiin asti. Karjalan evakot saapuivat uudelleen nopealla aikataululla. Moni joutui jättämään juuri rakentamansa kodin ja kylvämänsä viljapellot. Mikkelissä oli jälleen ahdasta. Ympäristökunnissa tilanne oli helpompi kuin talvisodan aikana, olihan kesä ja ulkorakennukset käytössä. Haukivuoren lotta muistaa, miten evakkoperheet tekivät vuoteet silloin tyhjinä oleviin viljasiiloihin.

Suruviestejä tuotiin moniin koteihin. Sodan loppuvaiheessa menehtyi kuusikymmentä mikkeliläistä ja muutama vielä Lapin sodassa. Nykyisen tilaston mukaan kaikkiaan talvi- ja jatkosodassa kaatui tai lopullisesti katosi 232 henkeä, joiden kotikunta oli Mikkeli. Maalaiskunnan vastaava luku oli 250, Anttolassa 103 ja Haukivuoressa 113.