Järjestöjensä pitkäaikaiset johtajat suojeluskuntapäällikkö Lauri Malmberg ja lottajohtaja Fanni Luukkanen kävivät Mikkelin piirin kesäjuhlilla vuonna 1936. Kukat laskettiin maaseurakunnan kirkolla vapaussoturien sankarihaudalle.

Suojeluskuntajärjestön synty liittyy Suomen itsenäistymiseen. Vuoden 1918 sodan aikana valkoisen puolen sotilaille ja heitä avustaville naisille muodostui yhtenäinen toimintatapa. Nämä ryhmät jäivät toimimaan myös varsinaisen valtiollisen armeijan perustamisen jälkeen. Asetus 2.8.1918 määritteli suojeluskunnat pysyviksi armeijan tukena toimiviksi joukoiksi. Samana vuoden joulukuussa hallitus teki päätöksen itsenäisistä suojeluskuntapiireistä ja vahvisti niille oman budjetin. Henkilökysymyksistä tärkein oli suojeluskuntien ylipäällikön valinta. Valkoisen puolen voittoisan ylipäällikön Carl Gustav Emil Mannerheimin ehdokas oli Mikkelin läänin maaherra, 49 -vuotias juristi Ernst Rosenqvist. Hän oli osallistunut aktiivisesti suojeluskuntien perustamiseen 1917 ja sen jälkeen vapaussotaan. Hän kuitenkin kieltäytyi ja jäi Suomen silloin punaisimman läänin maaherraksi. Suojeluskuntien ylipäälliköksi valittiin 54-vuotias everstiluutnantti Georg Didrik von Essen Helsingistä.

Varsinainen asetus suojeluskunnista annettiin 14. päivänä helmikuuta 1919. Niiden tarkoituksena oli edistää kansan puolustuskuntoisuutta ja turvata laillista yhteiskuntajärjestystä. Ne antaisivat sotilaallista kasvatusta jäsenilleen sekä edistivät voimistelua, urheilua ja kansalaiskunnon kasvamista. Tarvittaessa ne toimisivat varsinaisen armeijan tukena ja pyydettäessä avustaisivat myös järjestysviranomaisia. Jäseniltä edellytettiin 17 vuoden ikää ja luotettavuutta laillisen yhteiskuntajärjestyksen suhteen.

Järjestön oganisaatiosta tuli selkeä. Suojeluskunnat valitsivat paikallispäälliköt ja aina muutamia suojeluskuntia yhdistyi alueiksi. Nämä muodostivat piirejä, joita johti piiripäällikkö esikuntineen. Koko järjestön toimintaa johti ylipäällikkö, joka oli vastuussa presidentille. Vuoden lopussa oli maassa 21 suojeluskuntapiiriä, ja niissä kaikkiaan 560 paikallista suojeluskuntaa.

Syyskuussa 1921 valittiin järjestön ylipäälliköksi 33-vuotias jääkärieverstiluutnantti Lauri Malmberg. Hän oli opiskellut diplomi-insinööriksi ja lähtenyt sitten ensimmäisten joukossa Saksan jääkärikoulutukseen vuonna 1915. Hän oli jääkäriliiton ja Suomen Upseeriliiton puheenjohtaja. Hän oli käynyt suomalaisen koulun, millä oli merkitystä jäsenien kansallistunnolle tulevina vuosina. Malmberg johti järjestöä sen lakkauttamiseen asti.

Keskusjohto varusti kirjeensä historiallisella hakkapeliittalogolla.	Suojeluskuntajärjestön 1 lk kuntoisuusmerkki.

Terveyden ja kansalaiskunnon kohottamiseksi järjestö panosti urheilutoimintaan, mihin se sai myös valtion rahallista tukea. Murtomaahiihdossa järjestettiin vuosittain kilpailuja vuodesta 1921 lähtien. Niiden päämatka, 20 km hiihto, sai huomiota kansallisena urheilusuorituksena. Kansallisurheiluksi pääsi Lauri Pihkalan amerikkalaisesta baseball´ista kehittämä pesäpallo. Sen eri vaiheet valmensivat itse asiassa sotatekniikkoihin; syöksy, ylös, juoksuun, pysähdy, heitä panos ja seuraa koko ajan tilanteen kehittymistä. Tätä vaadittiin pienen armeijan yksittäiseltä sotilaalta. Lisänimen Tahko saanut Pihkala johti pitkään Suojeluskunnan urheilutoimintaa.

1930-luvun ampumaharjoitukset ja kilpailut loivat osaltaan perustaa sille menestykselle, joka Suomen maailman kärkeen ampumaurheilussa.

Suojeluskuntajärjestön päämäärä oli sekä aatteellisen että käytännöllisen maanpuolustustaidon kohentaminen. Paikalliset suojeluskunnat kouluttivat miehiä ja ylläpitivät varustelutasoa. Järjestöllä oli oma upseerikoulutusohjelma. Merkitystä oli myös sillä, että se käynnisti hengellisen työn vuosina 1924-1925. Upseerikoulutuksen saaneet kenttäpappit olivat osa armeijan henkistä selkärankaa sodan vuosina.

Suojeluskuntajärjestö oli pitkään porvarilliseksi leimaantunut, mutta talvisodan alkaessa asetelma muuttui. Sodan päätyttyä järjestön asema puolustusvoimien osana virallistettiin ja siihen alkoi liittyä jäseniä kaikista yhteiskuntaryhmistä.

Suojeluskuntajärjestöllä ja siitä myöhemmin eriytyvällä Lotta Svärdillä oli vankka aatteellinen pohja, rakkaus isänmaahan ja viha sen vapauden uhkaajia kohtaan. Siinä toimivat miehet ja naiset, jotka epäröimättä tekivät sen, mihin heidät oli vuosien mittaan kasvatettu. He tottelivat esimiehiään varauksetta ja uurastivat vaivojaan laskematta. Historia näyttää, että tämä aate eli muuttumattomana läpi kansakunnan raskaiden vuosien. Vapaaehtoisten kansalaisjärjestöjen toiminta vaikutti merkittävästi sodanajan olosuhteisiin ja myös sodan kulkuun.

Sotilaspojat

Sotilaspoikajohtajien koulutukseen kiinnitettiin erityistä huomiota. Kuvassa Mikkelin piirin suojeluskuntalaisia poikajohtajakurssilla.

Vuonna 1918 suojeluskuntaan oli liittyi ja sotimaan lähti myös nuoria poikia. Rauhan aikana suojeluskuntiin kuului poikaosastoja, joissa ei annettu varsinaista sotilaskoulutusta. Pääpaino oli 12-17 -vuotiaiden poikien kansalaiskasvatuksessa ja urheilussa. Suojeluskuntien poikaosastoissa toimi 1940-luvun alussa noin 30 000 poikaa.

Erilaiset kilpailut ja leiripäivät olivat suosittua poikatoimintaa. Kuvassa Anttolan joukkue.

Syyskuun 17. päivänä 1941 suojeluskuntien komentaja antoi päiväkäskyn, jolla pojille perustettiin oma järjestö. Nimi sotilaspojat on saatu Vänrikki Stoolin tarinoista. Järjestön perustamisen yhteydessä sille laadittiin oma kuntoisuusmerkkijärjestelmä. Merkit vastasivat suojeluskunnan suoritusmerkkejä, mutta niiden vaatimukset olivat puhtaasti urheilullisia. Uutena lajina otettiin mukaan pienoiskivääriammunta.

Sotilaspojat avustivat sekä armeijaa että lottia. Monet osallistuivat myös sotilaalliseen toimintaan jatkosodan loppuvaiheessa. Mikkelin seudun sotilaspojilla oli erityistehtäviä päämajan lähetteinä ja ilmapuolustuksessa.

Harmaapukuisten naisten armeija

Sotien ajan ilmavalvonta oli yksi lottien tärkeistä tehtävistä.

Lotta Svärd oli aloittanut Suojeluskunnan apujärjestönä, mutta sai aikaa myöten yhä enemmän erillistehtäviä. Lottien apuna olivat järjestön nuoriso-osaston Pikkulotat.

Lotta Svärd oli leimallisesti itsenäinen naisjärjestö, toisin kuin Vihreät Sisaret ja Punaisen Ristin naisosasto. Viimeksimainittujen johtoportaissa oli myös miehiä ja ne toimivat alisteisesti pääjärjestölleen. Lottajärjestön johto muodostui yksinomaan naisista ja se teki rinnakkaisjärjestönä yhteistyötä Suojeluskunnan kanssa.

Lotat jaettiin toimenlottiin ja huoltolottiin. Edelliset antoivat juhlallisen lupauksen ja olivat aina valmiina lähtemään mahdolliselle komennukselle. Huoltolotat toimivat omaehtoisina avustajina Lisäksi yhdistykseen kuului kannatusjäseniä. Lottia koulutettiin systemaattisesti eri maanpuolustustehtäviin. Rintamalle lähtevien lottien tehtävä oli kaksijakoinen - toisaalta lotat korvasivat miehiä käytännön tasolla eri tehtävissä ja toisaalta toimivat aatteellisella tasolla. He pyrkivät olemaan miesten henkisenä tukena sodan julmissa olosuhteissa. Aseelliseen taisteluun Suomen naiset eivät osallistuneet. Lottien omaleimaisuus herätti paljon huomiota ulkomailla.

Vuonna1922 käyttöön otettu lottapuku vahvisti lottien yhteishenkeä ja yhteisöidentiteettiä. Samalla se loi rinnastusta armeijaan myös värien osalta. Yhtenäinen asu vapautti keskittymään itse lottatyöhön, pukeutumiseen ei uhrattu huomiota. Naiselliselle koristautumisenhalulle jätettiin pienet mahdollisuudet. Harmaan leningin yksitoikkoisuutta piristivät valkoiset kaulukset ja kalvosimet, joihin saattoi ommella hienot reikäompeleet.

Suojeluskuntalaisten ja lottien suhde oli toverillinen. Kuvassa sieniretkelle lähdössä.

Lotilla oli suojeluskuntaa vastaava organisaatio ja merkkijärjestelmä kannustamassa koulutukseen, työsuorituksiin ja urheiluun. Yhteisenä tunnuksena kaikilla oli lottaneula, jota pidettiin puvussa keskellä heti kauluksen alapuolella. Siihen liittyi palvelusvuosimerkintä. Työssä lääkintä- tai muonitustehtävissä käytettiin suojaavaa valkoista esiliinaa. Päällysvaatteena oli harmaa pitkä mantteli. Jaloissa oli mustat nauhakengät, juhlatilaisuuksissa myös sukkien tuli olla mustat. Arkena käytettiin harmaita villasukkia.

Suojeluskunnan ja Lotta Svärd:in talous toimi suurelta osin vapaaehtoisuuden ja keräystoiminnan varassa. Suojeluskunnalla oli valtion tulo- ja menoarviossa määräraha. Sen yhteyteen tuli vuodesta 1931 alkaen erityinen apuraha toimenlottien kouluttamista varten. Tämän lisäksi Lottajärjestö sai vuosittain Suojeluskunnalta vaatimattoman summan kirjeenvaihtoa varten. Muuten tarvittavat varat hankittiin oman työn eri muodoilla.

Vihreät sisaret

Sotilaskotimalli tuli jääkärien mukana Saksasta Suomeen. Vuonna 1921 maassa toimi jo 24 sotilaskotiyhdistystä, joissa Suomen Sotilaskotiliiton Vihreät Sisaret huolehtivat asevalvollisten tarpeista ja viihtyvyydestä. Ensimmäisten joukossa sotilaskoti perustettiin Mikkeliin. Kaupungin aktiiviset naiset järjestivät sen keskikaupungilla sijaitsevan kahvilan yhteyteen syksyllä 1918. Seuraavana keväänä toiminta siirtyi kasarmille ja johtajattareksi valittiin Anni Kaslin. Kahvilatoiminnan ja seurustelun lisäksi naiset järjestivät vuosittain kymmenkunta ohjelmallista illanviettoa, hengellisiä iltamia, raittiusiltamia, äitienpäiviä ja pikkujoulujuhlia. Muutaman vuoden ajan se ylläpiti leirikoulua Utissa ja vuoden ajan talvikotia lentäjille 1920-luvulla. Tammikuussa 1930 vihittiin käyttöön uusi sotilaskotirakennus. Monet kaupungin naisista toimivat sekä sotilaskodissa että lottajärjestössä.

SPR:n sairaanhoitajat

Suomen Punaisen Ristin naisosaston sairaanhoitajat toteuttivat humanitaarista tehtäväänsä sairaanhoidossa rintamalla. Talvisodan alussa Punaisella Ristillä oli tarjota huonosti varustetulle armeijalle kymmenkunta valmiiksi varustettua kenttäsairalaa. Merkittävää on myös sen ulkomailta järjestämä apu. Jatkosodan loppuvaiheessa Punainen Risti koulutti merkittävän määrän apusisaria sairaanhoitotyöhön.

Asevelitoiminta

Vapaussodan invalideista oli huolehtinut vuonna 1929 perustettu Vapaussodan Rintamamiesten Liitto. Aseveliliike jatkui eri paikkakunnilla talvisodassa syntyneessä yhteishengessä, mutta Mannerheimin panosta tarvittiin kaikille yhteisen järjestön perustamiseksi. Suomen Aseveljien liitto perustettiin 4.8. 1940 ja sen kantavia voimia olivat sekä perinteiset porvarilliset että sosiaalidemokraattiset nuoret. Aluksi toiminta oli juhlavaa ja isänmaallishenkistä, mutta jatkossa yhä enemmän sosiaalista huoltoa ja käytännön työtä. Suomen Aseveljien liiton julkilausuman mukaan mikään rakentava työ ei ole halpa-arvoista. Kunnolla tehdyn työn tulee myös turvata tekijälleen kohtuullinen toimeentulo. Aseveljien ja heidän perheittensä avustaminen oli tärkeä osa henkistä maanpuolustusta.