|
|
| Tykki talven hämäryydessä. |
Korsu sulautui maastoon, mutta kiväärien oli oltava valmiina. |
Sodat olivat pitkä ketju yksittäisiä tapahtumia. Sotavuosien aikana joukot marssivat satoja kilometrejä ja kävivät lukemattomia suurempia ja pienempiä taisteluja. Sirpalemaiset kertomukset pyrkivät tässä näyttämään lukijalle sodan todellisuutta.
Karjalan kannasta oli etukäteen arveltu sodan päätoimialueeksi. Yllättäen kohdistuivat voimakkaat iskut myös tiettömään korpimaastoon pohjoisemmassa. Sotatoimet alkoivat Neuvostoliiton joukkojen keskittyneellä tykkitulella marraskuun viimeisenä päivänä, jolloin kaatuivat myös ensimmäiset mikkeliläissotilaat.
Talvisodassa suurin osa Mikkelin miehistä palveli tykistössä. Mikkelin ja ympäristökuntien suojeluskuntalaiset osalllistuivat pääasiassa Laatokan koillispuolen kuuluisaan mottisotaan, jossa vastapuolen sotilaita saarrettiin ja sitten tuhottiin tai otettiin vangeiksi jopa sadoittain.
Hevoset olivat pääasiallinen kulkuneuvo talvisodan rintamilla. Niiden avulla hoidettiin äkkilähdöt jouduttaessa peräytymään ylivoimaisen vihollisen edessä. Ne toivat muonaa ja varusteita talviseeen korpeen ja paluumatkalla veivät haavoittuneet kenttäsairaalaan ja kaatuneet evakuoimiskeskuksiin. Suomenhevonen oli rauhallinen ja luotettava sodan luotisateessakin, ja sen menettäminen koski kipeästi ajajaan.
Mikkelin Ratsastavan Patterin tie vei marraskuussa Uudeltakirkolta Mustamäkeen, jossa turvattiin rajaa linnoittamalla. Siellä rakennettiin monirivisiä piikkilanka- kompastusesteitä. Pitkinä työpäivinä kaadettiin puut, teroitettiin niistä paalut ja juntattiin maahan piikkilankojen kiinnittämiseksi.
 Lumipuku oli välttämätön asu talvisodassa. |
Patterin puhelinryhmä rakensi yhteyksiä, joita tarvittiin tykistön tulenjohtoon ja yhteydenpitoon. Joulukuun lopulla se joutui ryteikköisiin taistelumaastoihin Leipäsuolle. Kranaatit räjähtelivät eikä tappioilta vältytty. Ryhmän oli oltava ensimmäisenä rakentamassa yhteydet eteen ja taakse. Se tuli viimeisenä purkaen niitä, kun jouduttiin peräytymään. Ryhmänjohtajan savolaishuumori pyrki laukaisemaan pelkotilanteita. Matkimalla kranaatin ujellusta hän sai joukkoon liikettä. kun arimmat nopeasti menivät maihin. Puhelinliikenteen salasanoissa käytettiin runollista mielikuvitusta. Kun lähelle oli tullut raskaita ammuksia, tulenjohtopaikasta viestitettiin että pilvikarvan haaveeseen uinut suuria haukia. Vuoden alussa oltiin tulipalopakkasten armoilla. Kun tykkien hidastin ja palautinlaitteet lakkasivat toimimasta, viestitettiin Säret eivät hengitä. Tammikuussa pakkasta oli jopa niin paljon, että 45 asteeseen yltänyt mittariasteikko ylittyi.
Tammikuun viimeisellä viikolla patteri marssi Pyhäjärven maisemiin ja majoittui karjalaistaloihin. Tykit pantiin torjunta-asemiin rantaviivan tuntumaan. Viholliskoneet kävivät jatkuvasti pommittamassa ja tulittivat konekivääreillään tiellä liikkuvia. Hetken rauhaa antoi vain riittävän huono lentosää. Koneiden pelossa voitiin taloja lämmittää vain pimeän aikana.
 |
 |
| Eräs lottakomennus Mikkelin seudulta: Lähtö 17 -vuotiaana talvisotaan. |
Työ jatkui kesäsodassa. Taas matkalla rintamalle. |
Talvisodan alkaessa ei lottien toiminnalle ollut yksityiskohtaisia määräyksiä. Rintamalle jotkut saivat komennuksen, muutamat vain lähtivät paikkakunnan miesten mukana tai hakeutuivat läheisten sukulaistensa kanssa samoihin joukko-osastoihin. Jotkut saivat myöhäisen komennuksen, kuten nuori lotta joka koki elämänsä ensimmäisen seikkailun jäljittäessään yksikköään. Hän matkusti milloin junassa, milloin kuorma-auton lavalla ja yöpyi toisen lotan kanssa heinäladossa. Se oli kuitenkin vasta alkua rintaman rajuille tapahtumille.
Rintamalle lähetettiin nuoria ja naimattomia lottia. Siellä kohtasi kalmanhajun monin eri tavoin. Eräs 17 -vuotias viestilotta muistaa yksinäiset päivystysvuorot Lappeenrannan kylpylässä. Laitoksen pesulaan tuotiin sitten ruumiita, yökaudet tuotiin lasteja ja pestiin ja pantiin arkkuihin. Oli kaamea tunne väliin, kun ei oikein ollut aikuinen. Hänestä tuntui järkyttävältä tietää, että lotat niitä siellä pesivät.
Lottien työ oli ollut vapaaehtoista ja palkatonta. 12. päivänä joulukuuta puolustusministeriö teki päätöksen, että "niille lotille, jotka oli määrätty palvelustehtävään puolustusvoimissa, suoritettiin palveluksen tapahtuessa vieraalla paikkakunnalla vapaan majoituksen ja muonituksen lisäksi päivärahaa 8 mk päivässä". Summa vastaa 2,30 euroa vuonna 2003. Rahalla oli kuitenkin vähemmän merkitystä kuin nykyisin. Naisilla oli vapaa ylöspito ja litterat matkustamisia varten. Yksityskohtana voi mainita, että heille kuului myös tupakat kuten miehillekin. Jouduttiin näyttämään varastomiehelle, että poltetaan. Vedimme lyhyitä sauhuja näytteeksi, vaikka kukaan meistä ei tupakoinut. Tuntui kuitenkin, että annos kuului meille siinä kuin miehillekin. Vaihdoimme sitten tupakat muuhun tavaraan, kertoi reipas rintamalotta.
Vuoden 1941 kesäsodaksi sanottu taistelu alkoi hyvin suunniteltuna ja valmisteltuna. Siihen liittyi maailmanlaajuinen kuvitelma nopeasta ratkaisusta. Sodan alku muistutti voitonmarssia itään, sillä motorisoitujen joukkojen eteneminen oli usein nopeaa ja vastapuolen tappiot suuria. Vaikeuksiakin silti tuli vastaan.
Pohjoisen rajaseutua ja Kiestinki.
Sodan ensimmäisissä hyökkäyksissä taistelivat Hjalmar Siilasvuon johtamat saksalaiset joukot ja suomalainen JR 53 apuvoimineen. Mukana oli myös mikkeliläisiä. Saksalaisen divisioonan miehistö oli nuoria suurkaupungin kasvatteja, suurin osa ylioppilaita tai lukiolaisia. Heidän sotilaskoulutuksensa rajoittui 3 viikkoon ja sitten miehitysjoukkona toimimiseen Persamossa. Metsämaastosta ei ollut kokemusta, eikä johtajina ollut ammattisotilaita. Joukko saapui 1000 autolla ja hyvin aseistettuna, mutta ilman korpisotaan tarvittavia varusteita. Heillä ei ollut telttoja eikä kompasseja, ei kirveitä tai sahoja, joita tuskin olisivat osanneet käyttääkään.
Elokuussa merkittävän roolin sai Jussi Turtolan komentama ryhmä, joka lähti Kuusamosta. Suuntana oli liikenteellisesti tärkeä Kiestinki. Sieltä johti maantie 60 km päähän Muurmannin radalle, jonka katkaisemiseen joukot pyrkivät. Rautatieyhteys sinne oli valmistunut juuri ennen sotaa. Kiestinkiä valloittamaan lähteneet joukot ylittivät Moskovan rauhan rajan täyden hiljaisuuden vallitessa yöllä 1. päivänä heinäkuuta. Neuvostoliiton rajavartiojoukot polttivat tupansa ja perääntyivät. Joukot jatkoivat etenemistä miehittäen useita kyliä, ja korjaten teitä. Sodan toisella viikolla alkoi vastarinta tiukentua. Sitten etenemistä hidastivat suot, joiden yli oli rakennettava telalavat moottoriajoneuvoille. Tuhansia tukkipuita jouduttiin kaataman.
Enteellistä oli, että ns. Mottikukkulalla käytiin ensimmäinen suurempi yhteenotto ja menetettiin miehiä. Kiestinkiin saavuttaessa oli suomalaisista kaatunut 361 miestä ja haavoittunut tai sairastunut 600. Monet kaatuivat sodan ensimmäisessä taistelussaan. Saksalaisten tappioista kertovat suuret kenttähautausmaat tien varrella.
Ensimmäisille kaatuneille pidettiin juhlallinen muistotilaisuus iltahartauden yhteydessä. Komentaja lausui muistosanat, kenttäpappi luki Raamattua ja upseerit tekivät kunniaa. Vähitellen kuolemasta tuli kuitenkin jokapäiväinen vieras, eikä juhlallisuuksiin ollut tilaisuutta taistelujen kovetessa. Uskonto liittyi kuitenkin erottamattomasti suomalaiseen sodankäyntiin. Jokaisella yksiköllä oli oma sotilaspastorinsa ja aina ennen taistelua pyrittiin pitämään hartaushetki. Vertailun vuoksi voi todeta, että saksalaisilla oli vain yksi pappi koko divisioonassa.
Järven rannalla sijaitseva kauppala oli pohjoisen Vienan keskuspaikka. Siellä oli sijainnut suuri sotilasvaruskunta, mutta neuvostoliittolaiset polttivat lähes kaikki rakennukset ennen vetäytymistään. Ensimmäisenä vielä palavaan Kiestinkiin tunkeutui suomalainen jääkärijoukkue. Saksalaiset olivat kuitenkin innokkaampia tiedotustoiminnassa ja pian Hitlerin päämajan radio kertoi valtauksesta koko maailmalle. Mannerheim sai syyn ihmetellä, miten hän joutuu Saksan yleisradion kautta kuulemaan rintamansa uutiset.
Kuljettuaan taistellen 150 km miehet olivat väsyneitä ja lisävaivaksi tuli ripuliepidemia. Sekä suomalaiset että saksalaiset lääkärit vaativat joukoille lepoaikaa. Mutta sodan strategia ei tätä hyväksynyt. Saavutettu menestys oli hyödynnettävä ja etenemistä jatkettava välittömästi. Vihollista pidettiin jo lyötynä, mutta niin ei ollut ja saarrostusliikkeen tuloksena suomalainen joukko-osasto jäi mottiin.
Neuvostojoukot kävivät sitkeää viivytystaistelua ja voittivat niin paljon aikaa, että Arkangelista saapuvat apujoukot ehtivät mukaan ja Muurmannin rata jäi katkaisematta. Joukot pyrkivät kuitenkin etenemään. Kiestingin asemalle oli jäänyt ehjiä tavaravaunualustoja ja vetovaunu. Niihin kuormattiin tykit ja työnnettiin miesvoimin uusiin asemiin tukemaan rataa pitkin etenevää hyökkäystä. Ylämäessä haettiin hevosia avuksi.
Seuraavana päivänä yli 20 km marssin jälkeen joukko eteneviä kuuli rautatien pohjoispuolelta hakkuuääniä. Venäläiset rakensivat murrosta, etenemisestettä. Hyökkääjät yllättivät heidät ja vain muutama yli kolmestakymmenestä pääsi pakenemaan.
Puolenpäivän aikaan vastaan tuli uudenlainen sotakone, panssarijuna. Siinä oli ensin kolme tavaravaunua räjäyttämässä mahdollisia miinoja ja sitten veturi. Veturin jälkeen oli kolme varsinaista panssaroitua sotavaunua, jotka oli varustettu kahdella tykillä, neljällä konekiväärillä ja pikakivääreillä. Juna ehti herättää kauhua ammuskellessaan kymmenen minuuttia. Korkean ratapenkan juurelle kyykistyneet olivat kuitenkin turvassa. Juna lähti, mutta palasi puolen tunnin kuluttua. Se oli ottanut kranaatteja mukaan, ja nyt ei auttanut enää ratapenkkakaan.
Suomalaisille tuli kiire käyttää mielikuvitusta, kun juna jälleen poistui. Omatekoisilla panoksilla rata saatiin katkaistua. Joukkoja tuotiin rataa pitkin taisteluihin ja vastapuolelle aiheutettiin suuria menetyksiä. Mutta myös omat menetykset olivat suuria ennenkuin motista lopulta vetäydyttiin syyskuun alkupuolella.
 |
 |
| Hätäisesti kyhätty ilmavalvontatorni kaatuu. |
Säähavaintoaseman pojat virittelivät laitettaan, joilla oli suuri merkitys tykistön toiminnalle. |
Mikkelin ja ympäristökuntien miehistä oli perustettu Tuukkalan kasarmilla ja Porrassalmen nuorisoseuratalolla 10. divisioonaan kuuluva patteristo. Kesäkuun 20 päivänä se aloitti keskitysmarssinsa aluksi yli 30 km päivittäisillä matkoilla. Kuukauden kuluttua se osallistui taisteluihin jalkaväkirykmentti 43 kanssa, jossa myös mikkeliläisiä taisteli. Elokuun alussa ohjelmassa oli marssia itään, junakuljetus ja taas marssia, koulutusta ja kaluston vaihtoakin. Elokuun alussa 10. divisioona saavutti vanhan valtakunnanrajan. Jalkaväki kävi sitkeitä taisteluja ja eteni Lempaalan järviseudulle. Se oli saavuttanut tavoitteeksi annetun linjan 10. päivänä syyskuuta. Patteristo sijoitti vaihtelevaan maastoon tuliasemat ja tulenjohtopaikat mahdollisimman edullisesti.
Hyökkäysvaiheen voi katsoa mikkeliläisten osalta päättyneen jo syyskuussa 1941. Sen aikana taisteluissa menehtyi nelisenkymmentä mikkeliläistä, ja loppuvuonna vielä 10. Asemasodan aikana vuoden 1942 alusta kesäkuuhun 1944 menetykset olivat kuusikymmentä.
Sairaalana toiminut Sortavalan diakonissalaitos tuli monelle tutuksi.
 Kanttiini on siistitty ja lotat vapaalla. |
Suomen naiset eivät suorittaneet varsinaisia taistelutehtäviä, vaikka monella oli ampuma-ase henkilökohtaisen turvallisuuden vuoksi. Erityisesti ilmavalvontatyö oli vaarallista ja usein yksinäistäkin. Tehtäviä riitti muonituksessa, varusteiden huollossa, kansliatöissä ja monessa erityistehtävässä. On laskettu, että ilman naisten panosta olisi joka seitsemäs mies jouduttu ottamaan pois ketjusta. Pienen maan armeijassa sillä oli suuri merkitys.
Haavoittuneita hoitamaan lähteneistä sairaanhoitajista moni oli lotta. Lisäksi lääkintäjaoston koulutetut olivat Mikkelissäkin yksi suurin lottaryhmä. Oli myös naisia, jotka eivät periaatteellisista tai poliittisista syistä halunneet liittyä lottajärjestöön. Heille Suomen Punainen Risti perusti vuoden 1941 lopulla apusisarjärjestön, jonka johtokunnassa oli myös työläisnaisten edustus. Apusisaret saivat yhdeksän kuukauden mittaisen koulutuksen. Sairaanhoitajista koulutetuimmat, terveimmät ja nuorimmat komennettiin vaativimpiin tehtäviin.
Raskaimpia tehtäviä oli työ kaatuneiden evakuoimiskeskuksissa. Ruumiit tuotiin sinne kentältä ja lotat riisuivat ne, pesivät, pukivat ja asettivat mahdollisimman kauniisti arkkuihin. Nuorelle lotalle oli järkytys joutua sotilaiden kantaman ruumiskasan luo.
Talvella ruumiita oli ensin sulateltava. Sitten oli aloitettava vaatteiden poistaminen, veren peseminen ja jäsenien oikominen. Varattuna oli yksinkertaisia lauta-arkkuja, joiden päätyyn tuli vainajan nimi ja osoite kotiin lähettämistä varten. Jos taistelijan kasvot olivat ruhjoutuneet tai ruumis vajavainen, lisättiin merkintä: EI SAA AVATA. Tämä merkintä tarvittiin moneen arkkuun heti sodan alussa helteisen säänkin vuoksi.
Vainajia huoltava lotta saattoi tunnistaa omaisensa tai ystävänsä.Tehtävä oli sekä henkisesti että ruumiillisesti niin raskas, että moni jaksoi sitä yhtäjaksoisesti vain pari kuukautta. Perinteisellä vainajien kunnioittamisella oli kuitenkin moraalinen ulottuvuus. Se oli yksi osa suomalaista peräksiantamattomuutta.
Lottien tarve kasvoi sodan alettua ja kaikilla ei ollut yhtä vakaata velvollisuudentuntoa. Toisaalta sota pakotti löysäämään vaatimuksia järjestökurin ja tapakulttuurin suhteen. Kuolema silmien edessä ei hameenhelmojen pituudella ollut merkitystä, sen ymmärsivät kaikki.
Rintamaolosuhteissa vaikutti armeijan yleinen järjestys. Kuvaavaa on rintamalotan kertomus armeijan tupakoista. Annos kuului palveluksessa oleville lotille siinä kuin miehillekin. Lotat eivät tupakoineet, se soti vastoin järjestön puhtauden ja hyvien tapojen vaatimusta. Mutta käytännölliset lotat ajattelivat, että kun miehet kerran ottivat annoksensa, niin he myös. Kun rättimikko vaati osoittamaan, että poltettiin, niin tytöt teeskentelivät sujuvasti. Tupakat sitten vaihdettiin muuhun tavaraan.
Rintamalotta muistaa myös tapauksen joukuulta 1941. Oli hiihtokilpailut ja niiden aluksi paraati. Sen jälkeen muonittajalotat hytisivät ja palelivat, kahvia toivoivat saavansa. Mutta komentaja sanoi, että kun täällä on konjakkia, jokaisen on myös nautittava. Me lotat pantiin stop, ei me haluta.Komentaja sanoi: Se on nyt pakko! Periaatteista tingittiin, mutta lotat varmaan pelastuivat paleltumiselta. Palkintojakaan ei jaettu, kun oli niin kylmä.
 Hetki taistelujen tauottua. Vasemmalla Jr 7 alkuvaiheen komentaja eversti A. Kemppi. Oikealla tiedustelun johtaja Hallamaa. |
Vuoden 1942 alusta joukot jäivät saavuttamiinsa asemiin ja sodasta tuli vakiintunut olotila. Miehet rakensivat hirsisiä korsuja havumajojen tilalle. He auttoivat karjalaisia uudelleenrakentamisessa ja peltotöissä, valmistivat tuhansia heinäseipäitä ja kunnostivat maatalouskoneita. Olivat mukana heinänkorjuussa ja peltojen muokkauksessa. Itselleen he viljelivät ainakin tupakkaa.
Miesten harrastukset muistuttivat kotirintamaa, jonka kanssa sotilasjohto piti yllä kilpailuhenkeä. Sodan tuomina pulavuosina kerättiin havupuiden pihkaa korvaamaan ulkomailta tuotua hartsia, jota tarvittiin paperiteollisuudessa. Esimerkiksi vuonna 1943 kenttäarmeija keräsi sitä 160 000 kg.
Ateriat muuttuivat monipuolisiksi ja ruokailu säännölliseksi. Metsissä oli paljon riistaa ja järvet olivat kalaisia. Upseerit metsästivät ja rivimiehet ampuivat joskus rottia, kun hännistä sai ylimääräisen maitoannoksen.
Kieltolaki kumottiin rintamalla heinäkuun alussa vuonna 1943. Sen jälkeen jokainen mies sai ostaa kerran kuukaudessa puoli litraa viinaa rykmentin huollosta. Hinta oli sama kuin Alkossa kotirintamalla. Etulinjassa alkoholin nauttiminen kuitenkin oli ehdottomasti kielletty, ja joskus tästä aiheutui ongelmia.
 |
 |
| Siianperkuu oli huvia lotille. Miehet eivät siitä niin välittäneet. |
Kalansavustus oli suosittua. |
Puolustusvoimat antoi Sotilaskotiyhdistykselle ohjeen perustaa kullekin joukkoyksikölle oma sotilaskoti. Lisäksi lottajärjestö perusti kanttiineja, joita oli esimerkiksi Karjalan kannaksella jo viisikymmentä helmikuussa 1942. Monet suorittivat kirjeopistokursseja. Armeijan valistusosasto tilasi lehtiä, yksi kotipaikkakunnalta, valtakunnan lehti, Suojeluskunnan Hakkapeliitta ja uskonnollinen Koti ja Kasarmi. Lisäksi luettiin kunkin yksikön omia rintamalehtiä.
 Asemasodan aikana voitiin kokoontua hirsiseinäisiin tupiin ruokailemaan ja juhlimaan. |
Kuin kullankaivajat villiin länteen me saavuimme korpeen Inkerinmaan. Ei löytynyt helmiä, kultahiekkaa, me löysimme bunkkerilinjan vaan. Punanahkojen jouset ei soineet täällä, me iskimme vain puna-armeijaa. Ja aarmiometsiin Inkerin korven jäi monta hiljaista vainajaa. - Sateessa ja pakkassäässä, saappaat liejussa ja jäässä möyritty on rajan pintaa, panssaroitu Suomen rintaa.
Näitä säkeitä sisältävä runo oli Tyrjän Rykmentin Lehdessä, joka monistettuna ilmestyi syyskuussa 1943. Tyrjän Rykmentiksi sanottua jalkaväkirykmentti 7 johti silloisen armeijan nuorin rykmentinkomentaja, 37 -vuotias Adolf Ehnrooth. Paitsi runoja, rykmentin miehet sommittelivat pahkapöytiä, joilla saatiin palkinto myös valtakunnallisessa puhdetyökilpailussa.
Ajankulua toivat viihdytyskiertueet ja elokuvaesitykset. Armeija kierrätti suurta valikoimaa sekä valistavia että viihdyttäviä elokuvia. Karhumäessä toimi tivolikin. Mikkeliläisille läheinen oli Termola, jonne maaliskuussa 1944 valmistui kaikkiaan 780 istumapaikkaa käsittävä Tyrjänlinna. Siellä korsuista saapuneet saivat katsella myös opperaesityksiä.
Juhlalliset tilaisuudet katkaisivat yksitoikkoisen rintamapalveluksen ja muistuttivat mieleen sodan yleviä päämääriä. Valtauspäivän paraati Sortavalassa vuonna 1943.
Urheilu oli Kannaksella erityisasemassa. Ehnrooth suosi sotilaskoulutukseen liittyviä lajeja, ammuntaa, ampumahiihtoa, täyspakkausmarsseja sekä hiihtomarsseja, joissa hiihdettiin pitkiä matkoja ilman sauvoja. Naapurirykmenttejä vastaan käytiin jännittäviä otteluja. Hämäläisjoukkojen komentaja Aaro Pajari oli innokas urheilumies. Koko Kannaksen alueen käsittävissä mestaruuskisoissa suoritettiin 10 km juoksu täysissä varusteissa ja talvella taas 100 km hiihto kivääri selässä.
Jokaisessa rykmentissä oli valistusupseeri, joka pyrki huolehtimaan miesten henkisistä tarpeista. Taustalla oli taistelumoraalin ja -hengen ylläpitäminen lähes kolme vuotta kestäneenä asemasotakautena. Huumori oli ollut henkireikänä kovissa taisteluissa, nyt sitä viljeltiin ajankuluksi.
Musiikki oli suosittu ajanviete ja mikkeliläiset järjestivät paljon myös omaehtoista ohjelmaa. Joulun alla 1942 sai alkunsa lauluyhtye Rallipartio, joka nousi jatkosodan kuuluisimmaksi rintamaviihdyttäjäksi. Siihen kuuluvat etulinjan miehet kävivät vapaavuorollaan esiintymässä. Huippuhetken he kokivat marraskuussa 1943 esiintyessään Helsingin Kansallisteatterissa. Tasavallan presidentin läsnäollessa pidettiin silloin järjestyksessä sadas asemiesilta. Siellä rallipartio ei kuitenkaan saanut esittää bravuurinumeroaan: Ryssä istui montussa votkapullo suussa... Asemiesillat olivat sotavuosien suosituin radio-ohjelma.
 |
Kotipaikkakunnalta kunnan ja eri järjestöjen edustajat kävivät vierailuilla. Kenttäposti kulki tiuhaan rintaman ja kotiseudun välillä. Kirjeitä, kortteja ja paketteja riitti. Yksi erikoisuus olivat kotirintaman naisten lähettämät paketit tuntemattomalle sotilaalle. Niihin liitettyjen yhteystietojen perusteella syttyi monta sotaromanssia ja pidempiäkin suhteita.
Vaaran keskellä tai yhteisessä uurastuksessa syntyi kiinteitä ystävyyssuhteita, joita kuvavat myös silloin suosiossa olleiden muistokirjojen runot ja tervehdykset. Erityisesti tämä korostui lääkintälottien kohdalla, joiden työhön liittyi herkässä tilanteessa olevien miesten kohtaaminen ja ehkä elämän pelastaminen. Heidän muistovärssykirjoissaan miehet kiittivät hoidosta ja toveruudesta, naiset taas ystävyydestä. Hempeän runollinen oli Satakunnan pojan muisto Kertulle: Ken lempesi saa sinun puhtahan, kelle syömmesi sykkii ja palaa... kelle kannat sä ikuista valaa. Toinen oli salaa ottanut kuvan lotasta ja kiitti siitä. Naisten keskeistä todellisuuttaa kuvaa parhaiten viesti: Kaksi sanaa vaan: Luota Jumalaan. Ole suomalainen asti kuolemaan.
Saksan aseiden kärsiessä tappioita maailmansodassa kiihtyi propaganda myös Suomen rintamalla. Lentolehtisissä kehoitettiin siirtymään voittajan puolelle.
Keväällä 1943 Kannakselle rakennettiin uutta pääpuolustuslinjaa. Yksi sen tärkeimmistä tukikohdista oli Siiranmäki, neljän tien risteyksessä seitsemän kilometrin päässä rajalta sijaitseva pikkukylä. Keväällä 1944 kävivät JR 7:n upseerit tutustumassa linnoitustyömaahan ja totesivat puolustusvarustuksen monessa suhteessa keskeneräiseksi. Siellä he joutuivat kohtaamaan sodan kammottavimmat hetket.
Kesäkuun 9. päivänä 1944 alkoi Neuvostoliiton suurhyökkäys Valkeasaaressa tunnin kestävällä ilmapommituksella ja maataistelukoneiden hyökkäyksillä. Suomalaiset etujoukot saivat samalla vastaansa kiivaan tulituksen. Kranaatit ja tykinammukset tuhosivat tukikohtia ja korsut sortuivat. Tulitus räjäytti miinakentät ja katkoi puhelinlinjat. Tulitus jatkui koko päivän ja seuraavana aamuna vieläkin rajumpana ulottuen jopa viiden kilometrin päähän etulinjasta. Suomalaisten vastahyökkäykset eivät onnistuneet ja ajoittain sekasortoinenkin perääntymisvaihe alkoi.
Vajaan kilometrin päässä etulinjasta myös Siiranmäen miehet nukkuivat kuuden aikaan aamulla. He heräsivät tykkien kumuun tai parakin tärinään ja näkivät taistelukoneiden tulevan aalto aallon jälkeen täyttäen koko taivaan. Ne pudottivat pomminsa tai tulittivat asemia. Kuivan kevään jälkeen ammukset nostattivat pölypilviä, jotka samensivat taivaan. Monet pitkien sotavuosien karaisematkin joutuivat pakokauhun valtaan. Ennen harvinaisia marjamiehinä esiintyneitä tavattiin usein. Monen komentajan kaatuminen aiheutti sekasortoa. Jäljelle jääneiden oli koottava hajalle lyödyistä joukoista puolustusyksiköt.
 Sodan jälki oli lohdutonta. |
Osittaista pelastusta merkitsi se, että vastapuoli viivytteli, ehkä peläten mottiin joutumista. Neuvostoarmeijan etujoukot tekivät voimakkaita hyökkäyksiä, mutta itse rintama ei pystynyt seuraamaan hyökkäyskiilaa. Suomalaisille jäi aikaa irrottautua öisin ja järjestää puolustus uudelleen. Jatkuva paine kohdistui kuitenkin Siiranmäen risteykseen. Sadat maataistelukoneet ajoivat edestakaisin tulittaen ampumahautoja ja teitä. Ammukset räjähtelivät ja tykit ulvoivat, järeimpinä pahamaineiset monipiippuiset Stalinin urut.
Suurhyökkäyksen alettua katkesivat viestiyhteydet myös mikkeliläispatteristossa, joka oli toukokuussa siirtynyt junalla ja marssien Syväriltä Valkjärvelle ja sitten Valkeasaarta kohti. Välillä sen tilanne muistutti motissa oloa. Korsuista oli ammuttu ikkunat ja punalippuinen joukko täytti vastapäätä olevan mäen. Miehet joutuivat perääntymään ja pataljoonan komentaja kehoitti vain toimimaan oman harkinnan mukaan.
Patteristo otti myöhemmin osaa Viipurin seudun taisteluihin ja kulki rannikkoa pitkin pyrkien estämään maihinnousua ampumalla saaria ja laivoja. Marraskuun 9. päivänä alkoi sen marssi kohti Mikkeliä päättyen katselmukseen Halllitustorilla.
Vuoristoseudun yläpuolella punaisella merkitty rintamalinja ulottuu Stalingradiin. Etelämmässä ovat öljyalueet.
Suomalaisia SS-miehiä voidaan pitää Kaukasuksella taistelevan Wiking-divisioonan ainoina todellisina vapaaehtoisina. Muut oli koottu Saksan miehittämistä maista. Suomalaiset saivatkin erityskohtelun ja olivat monessa suhteessa esimerkkinä muille kansallisuuksille. Heiltä opittiin motittamista ja sissitoimintaa. Kesällä 1942 idässä alkoi suurhykkäys kahteen suuntaan; Stalingradin kaupunkiin ja Kaukasuksen öljykentille. Vaikeudet olivat kuitenkin monenlaiset ja puna-armeijan vastahyökkäys pakotti perääntymään. Wiking -divisoona hoiti hyvin tehtävänsä perääntyvien portinvartijana. Suomalaiset siirrettiin lomakeskukseen toukokuussa 1943. Mannerheim kävi tiukkoja neuvotteluja, joiden tuloksena pataljoona palasi Suomeen kesäkuun alussa. Heinäkuun alussa miehet lähtivät sotimaan kotimaan joukoissa.
Mikkelin kaupungin ja maalaiskunnan suojeluskunnan kortistot näyttävät järkyttäviä nuorisokohtaloita. Kaupungin oppikouluissa oli perinteisesti vallinnut hyvin isänmaallinen maanpuolustushenki, ja oppilaita liittyi joukolla suojeluskuntaan. Rintamalle pääsi vapaaehtoisena 17-vuotiaana ja moni käytti tätä mahdollisuutta, kaksospoikiakin oli mukana. Joitakin oli mukana SS -joukoissa ja kaatui Kaukasuksella kesällä 1942 ja sitten syys-lokakuussa samana vuonna.