Talvisota

hautajaissaatto

Sodan katkeraa satoa. Anttolan sankarivainajat kannettiin pitkää ylämäkeä kirkosta hautausmaalle.

Uhka idästä ja vastatoimia

Neuvostoliitto aikoi miehittää Suomen syksyllä 1939, mistä jälkikäteen on löytynyt useita dokumentteja. Kuvaava on puna-armeijan divisioonankomentajan marraskuun 29. päivänä saama käsky, jossa mainitaan: Kun saavutetaan Ruotsin ja Norjan rajat, niitä ei saa millään tavoin loukata... Tämä ohje löytyi Suomussalmelta ja samoilta seuduilta löytyi myös virkakäyttöön tarkoitettu käsikirja. Se on yksityiskohtainen opas koko Suomen nopeaksi valloittamiseksi määrättyjä reittejä pitkin. Siinä on tarkoin kuvattu maasto, tiet, huoltoasemat ja muut sodankäynnille oleelliset seikat. Mikkeli saa yhden maininnan reittiosuudella 3: Mikkeli - enint. 10 000 asukasta, talot puisia, yksikerroksisia, voi majoittaa vahvistetun jalkaväkidivisioonan. Aiottuun valtaukseen viittasivat myös päämajan tiedusteluosaston tutkimukset.

Neuvostoliitossa myös varauduttiin sotavankeihin. Syyskuussa 1939 sisäasiain kansankomissaari Berija antoi ohjeet vastaanottopaikkojen ja leirien perustamisesta. Niiden mukaan suomalaisille varattiin kaikkiaan lähes 50 000 paikkaa. Sodan jatkuttua vuoden lopulle sotavangeista vastaava päällikkö pyysi lupaa varausten purkamiseen, sillä suomalaisia oli vankeina vain 150 miestä. Huomionarvoista on, että suojeluskuntalaiset sijoitettiin muista erilleen. Neuvostokirjallisuudessa mainitaan suojeluskuntalaisten joukko-osastot Suomen armeijan taistelukykyisimmiksi. Sotavankien kuulustelijat kiinnittivät erityistä huomiota suojeluskuntatoimintaan. Tämä käytäntö jatkui koko sotien ajan.

Maailmantilanne ja rauhattomuus maan rajoilla pakotti tehostamaan puolustusvalmiutta. Rajanloukkauksia rekisteröitiin usein sekä maalla että ilmatilassa. Mikkeli rajan lähettyvillä koki uhkan konkreettisena. Uhkakuviin jokainen suhtautui omalla tavallaan, mutta sota-ajan kokeneet lotat muistavat mielialaksi: Tänne ei tulla. Paikkakunnan sanomalehdet kertoivat rajanloukkauksista itärajalla ja syksystä 1939 alkaen myös maailmansodan tapahtumista.

Kommunistista propagandaa vastustava tiedoitustoiminta oli alkanut jo kertaushajoitusten yhteydessä vuonna 1937. Puolustusministeriössä toimi sanomatoimisto, joka koulutti pientä ryhmää toimittajia. Nämä perustivat Propagandaliitto ry:n. Sen tarkoituksena oli maanpuolustustahdon vaaliminen ja kehittäminen. Koska Suomelle oli myönnetty olympialaiset vuodeksi 1940, kohdistui liiton toiminta aluksi Suomen tunnetuksi tekemiseen ulkomailla.

Tilanteen kiristyessä kommunistien toiminta tuomittiin ja kommunisteiksi tiedettyjä alettiin ottaa turvasäilöön. Myös median toimintaan puututtiin. Mikkelissä O/Y Vapauden kirjapainossa painettu Sointu-lehti oli valitusten kohteena. Lopulta oikeusministeri puuttui päätoimittaja Aimo Rikan pääkirjoitustekstiin. Hän katsoi, että se halvensi oikeuslaitosta.

Kansalaiset yhteen rintamaan - suojeluskunnat laajenevat

Sotilaspukuisia miehiä asetta tutkimassa.
Aseita oli opittava käyttämään. Haukivuoren suojeluskuntalaiset tutkivat uutta 80 mm kranaatinheitintä.

Yhteisen uhan edessä lieveni vastakohtaisuus oikeiston ja vasemmiston välillä. Helmikuussa Työväen Urheiluliitto oli tehnyt päätöksen ryhtyä yhteistyöhön Suomen Urheiluliiton kanssa. Silloin uskottiin vielä, että Suomessa kesällä pidetään olympiakisat. Keväällä kuului mielipiteitä: Pois kaikki luokkarajat!

Monien vuosikymmenien aikana olivat suojeluskuntalaiset korostaneet maanpuolustuksen merkitystä ja tehneet vapaaehtoistyötä. Nyt sodanuhkan konkretisoituessa mukaan tulivat kaikki yhteiskuntapiirit. Käsitykset muuttuivat myös sosiaalidemokraateilla, jotka aikaisemmin olivat suhtautuneet suojeluskuntiin torjuvasti. Helmikuussa suojeluskuntajärjestön johto ja sos.dem. puolue Väinö Tannerin johdolla allekirjoittivat yhteisen julkilausuman. Siinä työnantaja- ja työntekijäjärjestöt sopivat läheisestä yhteistyöstä Suojeluskunnan kanssa. Toukokuun puoluekokouksessa puolue tunnusti suojeluskuntien olevan tärkeä osa maanpuolustusta. Käytännön seurauksena oli suojeluskuntien tulo koko kansan järjestöksi.

Mikkelissä vain muutamia työmiehiksi luokiteltuja liittyi järjestöön, mutta on otettava huomioon kaupungin elinkeinorakenne lääninhallinto- ja koulukaupunkina. Rautatieläiset olivat jo perinteisesti suojeluskuntalaisia. Ympäristökuntien suojeluskuntalaiset olivat lähes poikkeuksetta maanviljelijöitä. Maaliskuun 8. päivänä Mikkelin piirin suojeluskuntapäälliköt saivat ohjeen osoittaa ymmärtämystä ja ennakkoluulottomuutta uusia jäseniä kohtaan, sillä tähänkin saakka suojeluskuntiin on kuulunut hyvin erilaisia aineksia, mutta rivit ovat pysyneet koossa suojeluskuntahengen voimasta ja ansiosta. Tätä henkeä on edelleen vaalittava ja vahvistettava joka tilanteessa.

Vakoilun estämisessä oli suojeluskunnilla oli tärkeä rooli, koska niiden jäsenet tunsivat alueensa ja sen asukkaat. Tämä näkyy vaikkapa Anttolan suojeluskunnan säilyneessä aineistossa. Säilytettävänä oli käsky vartiointisuunnitelmien toteuttamiseksi sisäisten levottomuuksien varalta toukokuun 6:nnelta päivältä. Lisäksi toukokuun linnoitustyömääräyksissä muistutetaan, että siviilityövoimaa mukaan otettaessa on tarkoin varottava, ettei esimerkiksi joku tunnettu kommunisti, punaupseeri jne. pääse mukaan.

Työtä ja pelkoa

Sekä yhdistyksissä että työpaikoilla aloitettiin puolustustahdon vahvistaminen ja varojenkeruu. Tyypillinen esimerkki oli ilmapuolustusyhdistyksen järjestämä juhlailtama Mikkelissä. Se pidettiin helmikuussa kaupungintalolla. Juhlasalissa puhuivat paikallisen yhdistyksen puheenjohtaja ja Suomen Ilmapuolustusliiton toimitusjohtaja. Esitettiin sävelkronikka, musiikki- ja puheohjelmaa. Lopuksi tanssittiin. Kuten yleensä isänmaallisissa tilaisuuksissa, nytkin lotat myivät pääsylippuja ja huolehtivat tarjoitusta. Lotat hoitivatkin pääosan maanpuolustuskeräyksistä käyttäen suojeluskuntapoikia apunaan. Mikkelin pitäjän lotat vuokrasivat kaupungilta kioskin Otavantien varrelta. Tästä lottakioskista tuli suosittu kokoontumispaikka ja tärkeä rahanlähde maanpuolustustyöhön.

Toukokuun 4. päivänä 1939 eduskunnan suuri valiokunta hyväksyi lain yleisestä työvelvollisuudesta, jonka avulla varmistuisi yhteiskunnan toimivuus kriisien aikana. Työvelvollisuus koski jokaista 18-60 vuotiasta. Suojeluskuntalaisilla ja lotilla oli kuitenkin jo selkeitä maanpuolustustehtäviä. Heidän asemansa täsmennettiin lakiin myöhemmin lisätyillä määräyksillä.

Idän uhan torjuminen edellytti raja-alueen väestön siirtymistä pois ja puolustuslaitteiden rakentamista. Yhtenäisyyden mukana tuli uhrimieli, ja monet maanomistajat luovuttivat vapaaehtoisesti maata niin Karjalan kannaksella kuin muuallakin. Laki omaisuuden luovuttamisesta puolustustarkoituksiin hyväksyttiin toukokuun 13. päivänä.

Toukokuussa alkoivat myös keräykset itärajan vapaaehtoisen linnoitustyön tukemiseksi. Niistä ensimmäisen tavoitteena oli, että jokainen luovuttaa päivän palkan pankkien keräyslistoille. Lotta Svärd ´in järjestämä suurkeräys Rajan Turva - maan turva jatkui vielä talvisodan sytyttyäkin.

Karjalassa Kannaksen aukeat odottivat linnoittajia. Linnoitustöihin tulivat mukaan kaikki kansalaispiirit, mutta suojeluskuntalaiset olivat eturintamassa. Mikkelistä he lähtivät töihin Muolaaseen. Huomattava määrä, ehkä jopa puolet heistä, oli koululaisia. Töihin osallistuvia kehoitettiin ottamaan mukaan vedenpitävät jalkineet ja omat ruokailuvälineet. Miehet tekivät raakaa ruumiillista työtä, lapiointia ja kivien vääntöä. Myös muonitusta hoitavat lotat olivat lujilla. Alkeellisissa oloissa oli valmistettava päivän ateriat, tiskattava ja pyykättävä. Maanpuolustustahdon lujittumisella oli ehkä suurempi merkitys kuin aikaansaaduilla puolustuslaitteilla.

Heinäkuun eduskuntavaaleissa Mikkelin maalaisliitto ja kokoomus lisäsivät äänimääräänsä edistyspuolueen ja sos.demokraattien kustannuksella. Kunnallisvaalit oli tarkoitus pitää joulukuussa, mutta sota teki aikeen tyhjäksi, ja vanha valtuusto jatkoi sotien päättymiseen asti. Vaalien jälkeen väestönsuojelu sai yhä enemmän huomiota. Kunnan paloautoon hankittiin ensiapuvälineet ja lokakuun alussa vietettiin väestönsuojeluviikkoa. Juuri hyväksytyn väestönsuojelulain toimeenpanolla oli kiire. Pääosin puurakenteisessa kaupungissa tulipalot olivat suurin uhka. Talonomistajat velvoitettiin huolehtimaan palotorjunnasta, mutta tilanne ei korjaantunut hetkessä.

Miesten on lähdettävä

Talojen edessä tie, jossa pitkä jono sotapoikia. Etualalla jaetaan ruokaa astioihin.

Monille sotaanlähtö oli vaikeaa. Kuvan ottanut lotta kertoi: Kymmenkunta meitä siinä istui perunoita kuorimassa, nuoria suojeluskuntalaisia ja asevelvollisia. Huumori oli hurttia, lauleskeltiin: "Puukolla karsin mä kylkiluita ja nyrkillä turpia rassailen." Yksi poika nousi ja saunan ikkunasta näin hänen menevän uimaan. Mutta vaatteet päällä ja puukko mukana! Hän veti kurkkunsa auki. Teimme hälytyksen, poika ongittiin ylös ja me olimme ensiapuryhmänä. Poika pelastui, mutta joutui sotaoikeuteen.

Poliittinen tilanne kiristyi koko ajan. Ulkoministeri Paasikivi valtuuskuntineen kutsuttiin Moskovaan neuvottelemaan lokakuun alussa. Jo aikaisemmin Saksa ja Neuvostoliitto olivat solmineet ystävyys- ja rajasopimuksen. Neuvottelut pohjoimaisesta puolustusliitosta kariutuivat, eikä Suomelle ei luvattu virallista tukea. Kansakunta tunsi jääneensä yksin idän jättiläistä vastaan ja toimenpiteet sodan varalta aloitettiin. Armeijan liikekannallepano alkoi ylimääräisinä harjoituksina (YH) koko maassa. Organisaation mukaan maavoimiin kuului 9 divisioonaa, joista 3:nnen esikunta ja jääkäripataljoona 3 sijaitsivat Mikkelissä. Siellä oli myös ratsuväkiprikaatiin kuuluva ratsastava patteri. Merivoimien ja ilmavoimien lähimmät yksiköt sijaitsivat Viipurissa. Ilmavoimiin kuuluivat myös ilmatorjuntajoukot.

Mikkeli oli sotilaspiirinsä keskus Savon sotilasläänissä. Sotilaspiirit hoitivat alueensa väestönsuojelun, mutta paikallisen suojeluskunnan vastuulla oli sotilaallisesti tärkeiden kohteiden; voima- ja teolllisuuslaitosten, siltojen, ratapihojen sekä puhelinkeskusten vartiointi. Kaupungin liikenneyhteydet olivat keväällä parantuneet, kun rautatielle oli lisätty junavuoroja ja maanteitä korjattu.

Taivaan uhkaa torjumassa

Lumessa aitaa, mieshahmoja ja tykinpiippu.
Ilmatorjuntatykkit suojelivat, mutta talvisodassa niitä oli vain vähän.

Suojeluskunnan ja lottien ilmapuolustustyöt alkoivat Mikkelin ensimmäisenä YH-päivänä 6.10.1939. Alisotaohjaaja Mure sai esimieheltään yksiselitteisen käskyn: "Järjestäkää ilmapuolustusalue kuntoon." Ilmavalvontaan oli kuitenkin koulutettu vain vähän henkilöitä ja välttämätön viestikalusto puuttui. Syksyn aikana saatiin maakuntaan perustettua kaksitoista ilmavartiota, joista useimpia hoitivat alle 20-vuotiaat lotat. Ilmavalvonta-asemat ja aluekeskukset miehitettiin Lotta Svärd -järjestön jäsenillä. Tarve oli niin suuri, että ilmavalvontalottia koulutettiin jatkuvasti. Moni oppi havaintojen tekemisen kantapään kautta. Tiedot ilmoitettiin puhelimessa koodisanoilla, mutta hätätilanteessa moni käytti selvää suomea. Ilmaviestit koottiin suojeluskunnan paikalliseen toimipisteseen joka välitti ne edelleen suojeluskuntatalon kellarissa sijaitsevaan ilmapuolustusaluekeskukseen. Sieltä ne viestitettiin kuntien väestönsuojakeskuksille, jotka päättivät hälytyksistä. Myös puhelinkeskuksiin järjestettiin jatkuva päivystys. Kaupunki oli syyskuussa tilannut palolain vaatimat hälytyspuhelimet, mutta niitä ei saatu käyttöön ennen sodan puhkeamista.

Tilanteen outoutta kuvaa kokemattoman nuoren lotan kertomus:Olin ihan jo sängyssä melkein nukkunu, niin Lahja tulloo meille ja sannoo että herree. Lotta kysyi, että mitä siellä tehdään, ja saa vastaukseksi että taitaa tulla sota. Lotta veti nuttua niskaan ja sitten mentiin asemalle. Inhimillistä oli, että papereita tuova mies oli humalassa, mutta yksi lotista oli ollut kursseilla ja tiesi jotakin näistä asioista. Kertoja itse kuuli ensimmäistä kertaa sanan iv. Hän sai selkäänsä telineen ja alkoi vetää piuhaa hautausmaan viertä kellotapuliin. Paikka oli outo ja jyrkkiä portaita pitkin kävi nousu. Valoa ei saanut näyttää - eikä kaatua. Lottien suhtautumista uusiin tehtäviin kuvaa hänen toteamuksensa: Kyllähän minä pääsin sinne ja kyllähän vielä sinä yönä alkoi puhelin soimaan...

Talvisodan harvinaisen kovissa pakkasissa lotat istuivat aluksi kahden tunnin vuoroja katoilla ja kellotapuleissa, mutta sitten aika oli lyhennettävä tunniksi kerrallaan. Varusteiksi saatiin suuret turkit, karvalakit ja miesten töppöset, joihin omat monot sopivat sisään. Pelottavampaa tulisi kuitenkin olemaan myöhempi päivystys sotatoimialueella. Siellä lotat saattoivat päivystää vartiotornissa yksinään, pistooli mukanaan kaiken varalta.

Sotilaspukuinen johtaja tulossa autolla.
Marsalkka Mannerheimin olemus herätti luottamusta.

Päämaja tulee kaupunkiin

Syyskuun 22. päivänä 1939 oli aloitettu päämajan, sodanajan puolustusministeriön ja Kotijoukkojen esikunnan muodostaminen. Mikkelin sotilaspiiri perusti päämajan viestikomppanian ja osallistui päämajan perustamiseen. Puhelin- ja lennätinkeskus asennettiin Mikkelin yläkansakoululle Naisvuoren juurelle ja luolaston louhiminen aloitettiin. Lokakuun 12. päivänä kaupungin asukkaat saivat viitteitä tulevista muutoksista. Silloin Mikkelin sotilaspiirin esikunta pyysi lääninhallitusta varaamaan lähes kaikki kaupungin ja maalaiskunnan julkiset rakennukset ja suuremmat yksityiset talot. Ne tarvittiin sotilasmajoitukseen, kaikkiaan 11 rakennusta tai rakennusryhmää.

Helsingissä toimintansa aloittanut päämaja siirtyi Mikkeliin pian talvisodan puhkeamisen jälkeen 3. päivänä joulukuuta. Aluksi se sijoittui kansakoulun tiloihin Vuorikadun ja nykyisen Päämajakadun kulmaan, ja sen lähellä sijaitsevan Mikkelin yhteiskoulun tiloihin. Sinne sijoittui myös lottien pitämä kahvila. Päämajan eri osastot ottivat käyttöönsä kaupungintalon, poliisilaitoksen ja postitalon. Mikkelin Valokuvausliike sai luovuttaa tilansa päämajan kuvalaitokselle.

Yksi päämajan osastojen keskittymä oli Otavan kansanopistolla 13 km kaupungista länteen. Sinne siirtyi myös sodanjohto ja komentoporras, kun itse kaupunkia pommitettiin ankarasti alkuvuodesta 1940. Sielläkin oli levotonta, ja viimeisen sotaviikon aikana johto toimi Juvalla Inkilän kartanossa.

Aatteita, politiikkaa ja realismia

Lokakuun puolivälissä Suomen piispat antoivat julkilausuman: Kansamme on aina tärkeinä ratkaisuhetkinään kokoontunut Jumalan sanan ääreen... Jumala on meidän turvamme ja väkevyytemme, apumme hädässä aivan vahva. Kirkossakävijöiden määrä kasvoikin selvästi talvisodan alettua. Ajan kokeneet muistelevat, että suomalaiset eivät koskaan ole rukoilleet niin paljon kuin talvisodan 105 päivän aikana.

Lokakuun lopulla valtio laski liikkeelle puolustuslainan arvoltaan 500 milj. mk, mikä vastaisi noin 145 milj euroa vuonna 2003. Sen merkitseminen katsottiin kansalaisvelvollisuudeksi, koko kansan lainaksi isänmaalle. Mikkelissä kaupunki näytti esimerkkiä merkitsemällä 500 000 mk (145 000 euroa). Kaupunkiseurakunta merkitsi kymmenesosan tästä määrästä, ja lotat 30 000 mk (8700 euroa). Kaupunki myös maksoi alaisilleen täyden palkan kertausharjoitusajalta. Kaupunginhallitus päätti luovuttaa tarvittaessa kunnansairaalan sotilassairaalaksi.

Syksyn kuluessa virisi välillä toivo rauhan säilymisestä. Marraskuun alussa liikenne itärajalla oli vielä tavanomainen ja Neuvostoliitosta tuli lähes 30 vaununlastia tavaraa päivittäin. Monet muut merkit kuitenkin viittasivat sotaan ja valmistautuminen pahimpaan jatkui.

Liikekannallepano keskeytti koulujen säännöllisen toiminnan. Koulutyö loppui sitten kokonaan 30. 11. Sotavuosina koulunkäynti oli epäsäännöllistä, kun opettajat ja vanhemmat oppilaat olivat maanpuolustustehtävissä. Kaupungin oppikoulut olivat leimallisesti isänmaallisia ja suuri osa oppilaista kuului suojeluskuntaan. Mikkelissä koulunkäyntiä rajoitti myös se, että julkiset rakennukset tarvittiin sodanjohdon käyttöön.

Lauantaina 11. marraskuuta järjestivät Maan turva ja suojeluskuntaväki arvokkaan juhlan kaupunginsalissa. Rehtori Jauhiainen puhui: "Luokka ja aaterajat ovat kadonneet. Puolue ja kieliriidat tuntuvat mitättömiltä suurten asioiden edessä." Konkreettinen osoitus tästä olikin pian pidetty Vapaan huollon perustava kokous. Mukana oli Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliitto, Lotta Svärdin Mikkelin paikallisosasto, Koteja Kodittomille yhdistyksen Mikkelin osasto, Pelastusarmeija, Mikkelin sotilaskotiyhdistys, Mikkelin sos-dem naistenavustustoimikunta ja diakonaattitoimikunta. Talvisodan hengen voi sanoa syntyneen kaupungissa.

Lehtileike, jossa otsikkoteksti
Ristiinan kirkontornissa surinaa vain kuului, se oli niin kumeaa että meni ohi ja kun ne tuli alkoi kuulumaan jo toinen aalto. Viestitettiin, kun ne tuli kohdalle, mutta alkoivatkin kaartaa. Meiltä viestissä kysyttiin, että mitä siellä oikein tapahtuu. No ne äskeiset munijat kaartaa nyt teille takaisin! Sitten tuli kolmas aalto ja se tuli jo suoraan. Myöhemmin lähdin Mikkeliin kotiani katsomaan. Koko Porrassalmenkatu paloi, oli pujoteltava. Koulu paloi ja rautatieläisten talo siinä kulmalla.

Ilmahyökkäyksiä

Toinen maailmansota oli tuonut totaalisen sodankäyntitavan. Neuvostoliiton joukot hyökkäsivät aamulla 30.11. kaikkia rajateitä pitkin ja samalla sen lentokoneet pommittivat 21 eri paikkakuntaa. Jatkossa vihollinen pyrki tuhoamaan tärkeitä liikennekohtia ja sotateollisuusalueita. Sitten tuli vaihe, jolloin pommitettiin monia kaupunkeja ympäri maata. Talvella oli poikkeuksellisen paljon kirkkaita pakkassäitä, jotka suosivat lentotoimintaa. Viiden vuoden keskiarvoon verrattuna kirkkaiden päivien määrä oli lähes kaksinkertainen, yli 20 päivää kuukaudessa.

Mikkelin vuoro tuli 5. päivänä tammikuuta, loppiaisaattona. Pommisuojia ei ollut riittävästi ja ihmisiä oli kehoitettu hakeutumaan ainakin suojaan puiden alle.

Kaupunkia pommitti kaikkiaan 100 konetta 10 eri pommituskerralla. Räjähdepommeja pudotettiin 400. Kaikkiaan 63 kaupunkilaista menehtyi. Rakennuksista 125 tuhoutui tai vaurioitui pahoin, mikä oli toiseksi eniten koko maassa kaupungin kokoon suhteutettuna. Lappeenrannassa tuho oli vielä suurempi. Mikkelin arvorakennuksista tuhoutui kokonaan lyseo, tyttölyseo, seurakuntatalo ja hotelli Kaleva. Lääninsairaala, yhteiskoulu ja kaupungintalo vaurioituivat pahoin. Vanha kaupunkikuva, jolle antoivat leiman yksikerroksiset puutalot, muuttui peruuttamattomasti.

Sodan jatkuessa totuttiin suojautumaan. Asennoitumista kuvaa erään nuoren tytön kertomus suurpommituksesta. Hänen isänsä oli rautatieläinen ja hän itse makasi 40 asteen kuumeessa kun pommitus alkoi. Lähellä oli pommisuoja, sinne mentiin. Muistan kun äiti olisi jäänyt minua hoitamaan, mutta sanoin että menkää vaan. Yläkerrassa asuvat olivat tuoneet kapsäkin portaikkoon valmiiksi, täynnä hopeita ja muuta. Mutta unohtivat siihen. Pidin itseni rauhallisena, keräsin villasia vaatteita ja muuta kun ajattelin että niitä tarvitaan. Ja niin olikin, kun monet olivat tulleet suojaan suoraan kadulta. Sitten myöhemmin ehdittiin suojasta pois, ja nähtiin että varastosuojakin oli mennyt ja polkupyöräni. Kun isä lähti ostamaan uutta, sanoin että ei. Kun Molotov kerran poltti, niin antaa olla. Äidiltä meni silitysliikkeen laitteet. Sitten lähdin työpaikalle puhelinkeskukseen katsomaan. Olimme kuulleet, että Kotkan pommituksissa meni kaikki ikkunat rikki, ja ottaneet sisäikkunat pois nojalleen seinää vasten. Ne olivatkin säästyneet.

Molotovin leipäkorit ja desanttivaara

Suomen tiedoitusviranomaiset informoivat ulkomaalaisia kirjeenvaihtajia ja järjestivät heille tilaisuuksia tutustua pommitusten tuhoihin siviilikohteissa. Myös sairaaloita oli pommitettu. Neuvostoliiton radiossa ei yleensä mainittu pommituksia. Tammikuussa Enlannin Daily Worker ilmoitti Moskovasta tulleen tiedon: Punaiset ilmavoimat eivät pommittaneet työläisiä. Kun presidentti Roosevelt vetosi välttämään siviiliuhreja, puolustusministeri Molotov vastasi, että lentäjät pommittavat vain sotilaskohteita ja tuovat apua työväestölle. Lausuntoon sopiva ase huomattiin pian. Se oli lieriömäinen pommi, joka oli varustettu propellilla. Kohteen yläpuolella lieriön sivuluukut aukenivat ja sisältä levisi pieniä termiittipommeja tulipaloja sytyttämään. Nämä sirpalepommit saivat nimekseen Molotovin leipäkorit. Kun ulkomaisia lehtimiehiä joutui pommisuojaan, he ihmettelivät suomalaisten rauhallisuutta ja pelottomuutta.

Kun vihollisen ilmatoiminta oli vilkasta, koneita myös putosi tai teki pakkolaskuja varsinkin maan itäosaan. Tammikuun lopussa niitä tuli useita. Lentäjät pyrittiin ottamaan vangiksi elävinä tietojen saamiseksi. Pian jouduttiin kuitenkin lähettämään suojeluskunnille ohjeet noudattaa erityistä varovaisuutta, koska kyseiset henkilöt eivät tunne eivätkä noudata alkeellisimpiakaan oikeussääntöjä. Eräs heistä oli tullut antautumaan kädet ylhäällä, mutta ampuikin pidättämään tullutta suojeluskuntalaista, joka haavoittui kuolettavasti. Toisen uhan muodostivat yksittäiset desantit tai ryhmät. Heidän varalleen rakennettiin tuhoamisjärjestelmä. Kiinnijääneillä desanteilla oli ilmavoimien kauluslaatoilla varustetut puna-armeijalaisten puserot, päällystakki suomalaista mallia tökeröin leijonanapein ja suomalainen sotilaslakki ilman kokardia. Hämärässä heitä oli vaikea tunnistaa.

Propagandasota ja myötätuntoa maailmalta

Sodan alkaessa Neuvostoliiton radioasemat ilmoittivat saaneensa Suomen Kommunistiselta Puolueelta tiedon, että oli perustettu sotapolitiikkaa vastustava Suomen hallitus, jota johti vuoden 1918 sodan jälkeen Leningradiin paennut Otto Ville Kuusinen. Hänen kansanhallituksensa oli tehnyt sopimuksen, jossa suostuttiin kaikkiin Neuvostoliiton Moskovan neuvotteluissa esitettyihin vaatimuksiin. Sekä radiossa, että rintamalle pudotetuissa lentolehtisissä kutsuttiin sorrettuja suomalaisia taisteluun sortajia vastaan. Väitettiin maassa puhjenneen kapinan.

Kuusisen hallituksen ohjelmassa oli mm. Suomen ja Karjalan kansojen yhdistäminen. Se julkaisi lehteä Kansan Valta, jota pudotettiin Suomen puolelle rintamaa.

Neuvostoliitossa oli perustettu inkeriläisistä ja karjalaisista perustettiin Suomen kansanarmeija, joka toimi reservinä ja myöhemmin miehitysjoukkona Petsamossa. Kun suomalaissyntyisiä ei ollut riittävästi, mukaan otettiin suomalaisia muistuttavia, kuten valkovenäläisiä. Näin saatiin koottua 6 000 miehen armeija ennen Stalinin syntymäpäivää, joka oli 21. joulukuuta. Kiireellä sille hankittiin Puolan miehityksen yhteydessä ryöstetyt asepuvut. Ne yllään Suomen kansanarmeija sitten marssi paraatissa Terijoella. Kuusiselle oli varattu tärkeä rooli. Hänen tervehdyksensä generalissimus Stalinille julkaistiin kolmantena kaikista valtionpäämiehistä. Edellä olivat vain Saksan valtakunnanjohtaja Adolf Hitler ja hänen ulkoministerinsä Ribbentrop. Kuusisen hallituksella ei kuitenkaan ollut uskottavuutta Suomessa. Sen ministerit olivat melko tuntemattomia, sillä monet aikaisemmat kommunistien johtohenkilöt oli Stalinin vainoissa likvidoitu.

Suomalaiset saivat nopeasti puolelleen vapaan maailman myötötunnon, johon vaikutti myös muutama satunnainen tapahtuma. Valtioneuvoston Tiedotuskeskus perustettiin asetuksella 11.11.1939. Se piti yhteyttä ulkomaisiin kirjeenvaihtajiin, jotka kiinnostuivat Suomen asemasta heti Neuvostoliiton esitettyä neuvotteluvaatimuksensa. Nopeimmin olivat paikalla ruotsalaiset ja amerikkalaiset.

Ensimmäisenä sotapäivänä Suomessa piti kokousta viitisenkymmentä lehtimiestä, ja monet jäivät tänne sotakirjeenvaihtajiksi. He kertoivat maailman lehdistölle 3.5 miljoonan suomalaisen taistelusta 183 miljoonan asukkaan Neuvostoliittoa vastaan. Asetelma oli epäsuhtainen. Suomen armeijan vahvuus marraskuun lopulla oli vajaa 300 000 miestä, joille kaikille ei riittänyt aseita. Tykkejä oli alle sata. Käyttökelpoisia panssarivaunuja oli alle 20 ja niiden aseistus oli puutteellinen.

Suomea vastaan hyökkäsi noin puoli miljoonaa miestä. Pääsuunnalla, Karjalan kannaksella, hyökkäysjoukkoja tuki yli 1000 panssarivaunua ja 1000 kenttätykkiä. Ilmasodassa ylivoima oli vielä musertavampi. Neuvostoliitolla oli aluksi käytössä noin 800 lentokonetta; lähes 500 hävittäjää, noin 250 pommikonetta ja lähes 100 tiedustelukonetta. Enimmillään koneita Suomea vastassa oli 3253. Suomen ilmavoimilla oli vajaa 100 tyydyttävästi käyttökelpoista konetta; 36 hävittäjää, 29 tiedustelu- tai yhteistoimintakonetta ja 17 pommikonetta. Lentojoukkojen suorituskyky oli hyvin rajoitettu. Kaupungit olivatkin paljolti pommittajien armoilla ja sotarintama kärsi vastustajan ilmaylivoimasta.

Armeijan johto ei aluksi sallinut kirjeenvaihtajien matkustaa rintamalle. Mannerheim oli huolissaan heidän turvallisuudestaan. Sitten propagandan merkitys ymmärrettiin ja määräykset muuttuivat. Maailman lehdistössä alettiin julkaista ihailevia kertomuksia.

Ylivoimaisina päälle vyöryviä tankkeja vastaan suomalaiset käyttivät Espanjan sisällissodassa keksittyä polttopulloa, josta he kehittivät tehokkaan heittoaseen. Bensiinin, paloöljyn, tervan ja kaliumkloridin seos laitettiin pulloon, jonka kaulaan sijoitettiin sytyttimeksi rikkihappoampulli. Tähtäyspisteenä oli tankin takaosa, josta tuli pääsi sisään ilmanottoaukkojen kautta. Ase sai nimen Molotovin coctail, ja sitä valmistettiin suuria määriä heti sodan ensimmäisellä viikolla. Alkoholiliikkeelle tuli kiire toimittaa 40 000 tyhjää pulloa rintamalle. Myös käsikranaattikimput ja raskaat kasapanokset tehosivat. Tämän aseistuksen käyttö vaati kuitenkin kylmäpäistä tankin lähelle menoa, ja moni jäi sieltä palaamatta.

Talvisodan olosuhteet sinällään kauhistuttivat ulkomaalaisia ja monet mainitsivat luonnon olevan suomalaisten puolella. He näkivät konkreettisesti suomalaisten puolustustahdon ja jotkut väheksyivät vastapuolen taisteluhalua. Nämä sulloutuivat teiden varsille siilipuolustukseen. Suomalaiset ottivatkin harvinaisen paljon sotavankeja. Liikkuvuuden ja passiivisuuden välinen vastakohta korostui hiihtopartioiden tehokkuudessa, jonka kirjeenvaihtajat usein mainitsivat.

Talvisota nähtiin usein Suomen kansan taisteluna elämästä ja kuolemasta. Henkilökohtaisella tasolla sama asetelma oli jatkuvasti silmien edessä. Talvisodan runoilija Yrjö Jylhä kuvaa näitä tuntoja runossa Aavepartiot: Ne hiihtävät kuin haamut öin, ne liukuvat kuin aaveet kuutamolla - Nyt hiihtäjiin on liittyneet ne kaikki jotka hiihtivät tääl´ ammoin... ja kylmä kuukin katsoo sitä kammoin.

Sotarintamalle saapui lähes 12 000 vapaaehtoista 25:stä eri maasta, mutta monet heistä eivät ehtineet rintamalle eivätkä selvinneet talviolosuhteissa. Merkitystä oli vain ruotsalaisten ja norjalaisten muodostamalla 8 000 miehen joukolla, koska sillä oli tukenaan kipeästi kaivattua lento- ja ilmatorjuntakalustoa.

Sodassa miesten rinnalla toimivat naiset hämmästyttivät monia, ja heidän työnsä sai erityistä huomiota. Sen arveltiin osaltaan selittävän Suomen puolustuksen yllättävää lujuutta taistelussa ylivoimaista vihollista vastaan.

Kotirintaman taakka

YH:n alkaessa monet perheet jäivät vaille huoltajaa. Taloudellisten vaikeuksien lisäksi tuli jatkuva pelko pommituksista. Kaasuhyökkäyksien uhka oli vakava, mutta kaasunaamareista oli aluksi kova pula. Toinen pelonaihe oli rintamamiesten kohtalo. Jännittyneenä seurattiin, kenen ovelle mustapukuinen pappi pysähtyi kuolinviestiä tuomaan. Viestejä rintamalta odotettiin kiihkeästi, edes tietoa siitä, että rakkain oli hengissä. Kirjoitettiin kirjeitä ja läheteltiin paketteja taistelijoita ilahduttamaan. Postinkulun tärkeyttä kuvaa Mikkelin postikonttorin tilasto. Sotaa edeltävänä vuonna 1938 sieltä oli lähetetty yksityisiä kirjeitä alle 500 000 kpl ja paketteja 8 600 kpl. Vuonna 1940 vastaavat määrät olivat noin 900 000 ja 25 000 kpl.

Käynnissä oleva maailmansota sai aikaan tavarapulan ja vaikeutti puolustusjärjestelyjä. Ilmapuolustuksessa oli panoksia säästettävä ja ammutut patruunanhylsyt palautettava välittömästi suojeluskunnan käyttöön. Jopa lampunjaloiksi käytettyjä hylsyjä kerättiin.

Kaikkien oli tingittävä elintasostaan. Kahvi tuli kortille ensimmäisenä. Jos sitä välillä oli vapaassa kaupassa, hinta nostettiin verotuksella hyvin korkeaksi. Herneet olivat tärkeä valkuaislähde ja helppo säilyttää. Siksi ne jouduttiin luovuttamaan armeijalle ja yksityiseen käyttöön sai jäädä vain 1kg henkeä kohti. Perunoita paleltui epätavallisen kovissa pakkasissa, mutta niistä neuvottiin tekemään säilykettä höyryttämällä. Mikkelin läänissä olivat Alkon myymälät kiinni ja ravintoloissa oli voimassa anniskelukielto.

Armeijan vaatetustilanne oli huono, sillä suojeluskuntalaisia lukuunottamatta armeijan yksiköt olivat huonosti varustettuja. Vasta lokakuussa tehtaat alkoivat valmistaa vaatteita reserviläisille. Sen ohella turvauduttiin kierrätykseen. Mikkelissäkin toimeenpantiin miesten vaatteiden suurkeräys ja kunnostus.

Jatkuva ilmavaara vaikeutti elämää. Kotijoukkojen esikunta lähetti ohjeet, joissa sen alaisissa esikunnissa ja majoituspaikoissa säännösteltiin lämmitystä. Asutuskeskuksien rakennusten lämmittäminen kirkkaina päivinä ja valoisana aikana kiellettiin. Ruoan valmistuksessa tulenkäyttö oli rajoitettava mahdollisimman vähiin. Monelle jäi talvisodasta mieleen juuri kylmyys ja pimeys.

Maanpuolustusjärjestöjä tarvitaan

Suuri puutalo

Haukivuoren Suojapirtti oli yksi toimintakeskuksista.

Heti sotaharjoitusten alettua evakuoitiin osa rajaseudun väestöä ja joulukuun hyökkäysvaiheessa joutuivat monet jättämään kotinsa. Siirtolaisperheillä oli mukanaan kotieläimet ja niin paljon tavaraa kun suinkin saivat otetuksi mukaan. Junat pysähtyivät asemalle ja laivat päätyivät Saimaan rantaan. Lotilla oli päävastuu siirtolaisten käytännön huollossa. Lapset oli ensimmäiseksi ruokittava ja vaipat vaihdettava. Lehmät oli lypsettävä. Tavarat luetteloitiin ja varastoitiin. Mikkelissä tunnettiin rajan kirot, ja siirtolaisia pyrittiin auttamaan kaikin tavoin. Jo lokakuussa heille järjestettiin ammattikoulutusta sekä urheilu ja askartelutoimintaa.

Evakkojen tulo oli suuri rasite, jota ei kuitenkaan sellaiseksi tunnustettu. Meillä oli siirtolaisia, yhteen aikaan 27 henkilöä asui meidän huushollissa ja vesi oli Saimaassa. 13 -vuotias poika ajoi vettä sieltä. että päästiin käymään saunassa ja pyykit pestyä, kertoi Anttolassa asunut lotta. Kulttuurierokin tuli esille: Ihmeellisiä ne karjalaiset. Se kaikista ihmein, miten tavattomasti ne teki niitä piirakoita lauantaina... Ja hirvittävän iso pannu kahvia ja sitten syötiin niitä piirakoita,

Lottia oli vuosikymmenet koulutettu erilaisiin maanpuolustusta tukeviin tehtäviin. Lottaperheissä pidettiin itsestäänselvyytenä, että nuoret osallistuivat maanpuolustukseen. Toiset lähtivät rintamalle, toiset jäivät pakosta kotitöihin.Työn arvostusta kuvaa silloin maaseutua olevan Anttolan lottien johtajan kertomus: Meiän nää lottatytöt oli oikein haluttuja. Sanottiin, että koittaisit saada lisää nyt, kun ne maalaistytöt on niin hyviä työtä tekemään, ne kelpaa sairaalaan ja muonittamaan ja ilmavalvontaan ja joka paikkaan...

Sodan aikainen muonitustyö oli suora jatko sille, mitä lotat olivat suorittaneet suojeluskunnan harjoitusten ja muiden tapahtumien yhteydessä. Nyt urakka oli kuitenkin aivan toista suuruusluokkaa, sillä miesten lähdettyä rintamalla työmäärä myös siviilipuolella kasvoi. Voi hyvänen aika sitä ei tehty mitään muuta kuin työtä ja työtä ja taas työtä aamusta iltaan.

Lottien sotapalvelus oli alkanut linnoitustöissä olevien muonituksella ja työllä suojeluskuntapiireissä. Kanslialotat kirjasivat sotaan lähtevien miesten aseet ja varusteet. Lääkintälotilla oli valmiina 12 sairassijan täydellinen kenttäsairaala. Lisäksi valmisteltiin 9-paikkainen sotasairaala käyttökuntoon. Sidetarpeiden ja sairaalavaatteiden valmistukseen osallistuivat myös varuslotat, joilla oli suuri urakka asevelvollisten vaatettamisessa.

Lottien varusjaosto perusti oman ompelimon 14. päivänä lokakuuta. Alkuajan kiireessä sen 32 ompelukonetta olivat käynnissä yötä päivää, myöhemmin tehtiin kymmentuntisia työpäiviä. Reserviläisille valmistui 1000 lumipukua, 2500 selkäreppua sekä paljon lapasia ja alusvaatteita. Sotasairaaloihin toimitettiin erilaisia varusteita kaikkiaan 7 500 kpl. Ompelimo vaurioitui suurpommituksessa tammikuussa, mutta koneita pelastettiin ja 35 naista jatkoi ompelemista rauhantekoon saakka. Pienempi ompelimo oli toiminnassa seurakuntatalon alakerrassa.

Heikkoutta ei saanut näyttää. Karaisusta kertoo kotirintaman lotta, jolle suojeluskuntaupseeri järjesti koulutusta tullessaan aamulla suojeluskuntatalolle: Tytöt, tänä päivänä on erilaisia hellapuita! Kaksi vainajaa oli tuotu pahviarkuissa, mutta omaiset olivat kaupungista löytäneet heille puiset oikeat arkut. Pahviset arkut oli tuotu talon liiteriin ja upseerin määräyksen mukaan pojat saavat kantaa ne pilkottuina tuohon hellan viereen ja ne pittää tänä päivänä polttaa. Lotat olisivat vieneet ne suureen uuniin, mutta upseeri kielsi. Koko päivän he mättivät niitä pahvinpaloja pieneen tulisijaan ja ajattelivat, että hermoja siinä vain koeteltiin.

Sotilaspappien ja lottien vastuulla oli kaatuneiden huolto. Se oli ainutlaatuista toisen maailmansodan historiassa ja sillä oli myös moraalinen ulottuvuus. Sotilas voi luottaa siihen, että kaatuneena hänet asianmukaisesti siunattaisiin kotiseurakunnan multiin. Omaisille tuotti lohdutusta saada rakkaansa jäännökset haudattavaksi.

Anttolassa sotilaspojat olivat tärkeässä roolissa. YH:n alkaessa he veivät palvelukseenastumismääräykset. Eräs nuori poika sai vastaansa luoteja, kun talon isäntä ei hyväksynyt määräystä. Tilanne kuitenkin rauhoittui ja velvollisuudentuntoinen poika sai jätetyksi komentopaperin. Sodan aikana poikia tarvittiin kantamaan arkkuja hautaan.

Talvisodan aikainen hautaus voi myös olla painajainen, kuten eräs lottatyttö kertoi: 14 vainajaa oli alttarin edessä puoliympyrässä ja toimitus ehti alkaa kun tuli ilmahälytys. Ja niin sitä oltiin tunti siellä pimmeessä kirkossa niitten vainajien kanssa. Ilmahälytyksen jälkeen pappi suoritti siunauksen ja sitten arkut kannettiin myrskylyhtyjen valossa kapeita lankkuja pitkin pitkään avoimeen hautaan.

Talvisodan rintamilla menehtyi kaikkiaan nelisenkymmentä mikkeliläistä. Moniin paikkakuntiin verrattuna suhteellisen pieni määrä selittyy sillä, että suurin osa kaupunkilaisista palveli perinteisesti tykistössä eikä varsinaisissa etulinjajoukoissa. Kuolema niitti kuitenkin satoa sodan epätoivoisessa loppuvaiheessa ja lehtien kuolinilmoitussivut täyttyivät mustareunaisista ilmoituksista: Kaatui taistelussa isänmaan puolesta. Julkaistiin myös sankaritarinoita ja kunniamerkkiluetteloita.