Aselevon tullessa voimaan tuli lakkasi Suomen puolella 4. päivänä syyskuuta, mutta Neuvostoliiton puolella täysin vasta seuraavana päivänä. Rintamalta saapuvat toivat mukanaan epäilyjä tulevaisuuden suhteen, ja niitä vahvistivat syksyn seuraavat tapahtumat. Rauhanehdot olivat raskaat. Karjalan menetys Viipuria myöten pakotti sen asukkaat uudelle evakkotaipaleelle. Neuvostoliitolle oli vuokrattava pääkaupungin välittömässä läheisyydessä oleva Porkkalan alue viideksikymmeneksi vuodeksi. Se nähtiin vaarana Suomen itsenäisyydelle. Eräässä vaiheessa Mannerheim arveli, että pääkaupunki olisi siirrettävä Turkuun. 19. päivänä syyskuuta solmittu välirauhansopimus oli samalla eräänlainen valtalaki, joka antoi voittajalle oikeudet määrätä myös maan sisäisistä asioista.
Suomen laivaston ylpeys panssarilaiva Väinämöinen oli rakennettu 1920 -luvun lopulla, ja se esiintyi isänmaallisessa joulukortissakin. Alus jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle ns. saksalaissaatavista, kun Suomen Saksasta ottamat lainat maksettiin voittajalle. Tämä sijoitti aluksen liikkuvaksi rannikkopuolustuslinnakkeeksi Porkkalan rannikolle. Laivalle annettiin uudeksi nimeksi Vyborg.
Helsinkiin saapui Liitoutuneitten Valvontakomissio, jonka puheenjohtajana toimi Neuvostoliiton A. A. Zdanov. Hän oli onnistuneesti suorittanut Baltian maiden muuttamisen neuvostovaltioiksi. Komission jäsenillä oli rajaton oikeus matkustaa maassa, tutkia asiakirjoja ja tehdä tarkastuskäyntejä. Se vaati täydelliset tiedot Suomen puolustuksesta. Neuvostoliitolla oli 200 virallista edustajaa eri puolilla Suomea ja sen tiedustelupalvelun mahdollisuudet Suomessa olivat lähes rajattomat. Porkkalan esikunta laati täydelliset selvitykset mm. maan puolustusvalmiudesta. Raportissaan se mainitsi ympäristönsä olevan oletettavia vihollisia. Tilannetta kuvaa Paasikiven pessimistinen lausahdus: Olemme voitettu maa, ja Zdanov on nyt täällä korkein käskijä.
Rauhansopimus vaati saksalaisten joukkojen poistamista maasta kahdessa viikossa. Ehtoa oli käytännössä mahdoton toteuttaa. Eikä entisten aseveljien muuntaminen vihollisiksi ollut helppoa. Yhteistyössä suoritettu alkuvaihe johti valvontakomission protestiin ja täysimittaiseen sotaan pohjoisessa. Tapahtumat muuttivat monen käsityksiä aikaisemmin suosituista saksalaissotilaista. Usein henkilökohtaiset kokemukset määräsivät suhtautumistavan. Mikkelissä monelle jäi vain hyviä muistoja. Pohjoisessa palvelevat näkivät saksalaisten jättämän tuhon. Heidän käyttämänsä poltetun maan taktiikka herätti katkeruutta ja vihamielisyyttä. Eräs lotta oli Oulussa komennuksella kun Lapin sota alkoi. Sieltä hän parin sairaanhoitajan, lääkärin ja lääkintämiehen kanssa lähti pienellä moottorilaivalla Veitsiluotoon. Käynnissä oli massiivinen hyökkäys, jonka jäljiltä tuotiin haavoittuneita suurelle kansakoululle. Mitään ei ollut järjestetty etukäteen. Sairaala oli perustettava heti, vaikka maantiet olivat tukossa, eikä misään saatu apua. Ryhmällä oli mukanaan hoitotarvikkeita ja vähän kuivaa muonaa. Se perusti ensiapuaseman koulun ruokalaan ja alkoi työskennellä korkeapaineessa. Vangittu saksalainen lääkäri oli mukana työssä. Autoja tuli jatkuvasti pihaan, potilaita tuotiin sisään ja samalla vietiin menehtyneitä pois. Välillä hoitajat kiirehtivät pihalle katsomaan sotilaita, vieläkö heille olisi jotain tehtävissä. Kolme vuorokautta meni ennenkuin saatiin apua... sai maistaa sitä sotaa, päätti lotta kertomuksensa.
Koko kansan oli osallistuttava voimiensa ja varojensa mukaan jälleenrakentamiseen ja sodasta kärsineiden auttamiseen. Samaan aikaan oli suoritettava suuret sotakorvaukset Neuvostoliitolle, pääosin tavaratoimituksina.
Valtion rahatilanteen pelastamiseksi yrityksille määrättiin osakkeina suoritettava omaisuudenluovutusvero, joka oli 20 % vuoden 1944 loppuomaisuudesta. Yksityisille annettiin hyvitys sodan menetyksistä pääosin luontaiskorvauksena. Koko maassa tuli korvaushakemuksia kaikkiaan yli 145 000 kpl rahamäärältään yli 82 mdr mk (vastaa noin 8 mdr euroa vuonna 2003). Maata alettiin pakkolunastaa asutustarkoituksiin. Valtio otti sitä varten lainaa yli 44.5 mrd mk (vastaavasti n. 4.5 mrd euroa), josta puolet tarvittiin siirtoväelle. Heitä oli vuonna 1944 koko maassa yli 420 000 henkeä, joista Mikkelin läänissä n. 32 000. Kolmen vuoden kuluttua oli heitä jäänyt seudulle n. 26 000. Perinteitään vaalivat karjalaiset vaikuttivat monella tavoin paikkakunnan elämään.
Mikkelissäkin sodan jälkien korjaaminen sekä aineellisella että henkisellä tasolla pääsi alkuun marraskuussa 1944. Kaupunkilaisista 142 oli jäänyt sotaorvoksi. Perustettiin kummivaliokunta, joka seurasi heidän elämäänsä. Jokaisella oli oma sotakummi ja pankkikirja, jonka tiliä kartutettiin jatkuvasti. Armeijan kotiuttaminen alkoi. Junat olivat täynnä sotilaita ja siviilien oli vältettävä turhia matkoja. Siirtoväkeä ja karjaa kuljetettiin Mikkelin seudulta muualle, sillä siirtolaisten lehmien tulo oli aiheuttanut rehupulan. Pulaa oli kaikesta muustakin, vain työtä ja yritystä riitti. Esimerkiksi asevelinaisten järjestämillä tallukantekokursseilla oli 200 osanottajaa. Seuraavan vuoden keväällä järjestettiin sotaleskille ammattikurssit, joille osallistui lähes 650 naista. Sotainvalideista pyrittiin saamaan työkykyisiä laajalla ammattikurssiohjelmalla. Jotta heille ja muille rintamamiehille saataisiin asunnot, aloitettiin suurtalkoot omakotitalojen rakentamiseksi.
Poliittisella puolella tilanne muuttui. Suomi Neuvostoliitto -seura perustettiin 15.9 ja maan alle painettu Suomen Kommunistinen Puolue aloitti toimintansa lokakuussa. Se sai yhä enemmän valtaa ja valtiollisesta poliisista tuli sisäministeri Yrjö Leinon johdolla punainen Valpo Suojeluskunnan johtohenkilöt joutuivat tulilinjalle ja heidän perheensä elivät pelon vallassa. Huhut tiettyjen henkilöiden joutumisesta mustalle listalle ja eliminoitaviksi lähtivät liikkeelle.
Suomeen siirrettyjen tai paenneiden inkeriläisten kohtalo ratkesi rauhanteossa. Neuvostoliitto vaati heidän palauttamistaan. Marraskuun alussa heidät vietiin liikkuvan poliisin valvomille kokoamisleireille, joista yksi oli Mikkelissä. Joulukuun alussa junat veivät heidän Vainikkalan kautta itään, ja mukaan joutuivat lähtemään myös suomalaisperheisiin adoptoidut lapset. Tätä operaatiota tuettiin määräämällä kokoontumispaikkakunnille 42 vuorokauden kestävä alkoholinkäyttökielto.
Välirauhansopimuksen tekstissä mainittiin, että Suomi sitoutuu määräajassa asettamaan armeijansa rauhanaikaiselle kannalle. Siihen kuului myös pykälä 21, jonka sanamuoto oli suoraan otettu Romanialle aiemmin tehdystä spimuksesta. Tulkinnanvarainen pykälä vaati, että: Suomi sitoutuu heti hajoittamaan kaikki sen alueella toimivat hitleriläismieliset (fascisminluontoiset) järjestöt, jotka harjoittavat Yhdistyneille Kansakunnille ja erityisesti Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa, sekä vastaisuudessa olemaan sallimatta tämäntapaisten järjestöjen olemassaolo.
 Arvokkaat käsinommellut suojeluskuntaliput siirrettiin nopeasti piilopaikkoihin, joissa ne olivat viitisenkymmentä vuotta. Neuvostoliiton hajottua ne löydettiin, otettiin esiin ja osa niistä näytteillekin. Tässä vanha kuva Mikkelin suojeluskuntalipusta. |
Pykälän 21 perusteella sisäasiainministeriö hallituksen toimeksiannosta lakkautti jo syyskuun lopulla useita yhdistyksiä joiden nimi viittasi kansallissosialismiin, tai jotka olivat selvästi äärioikeistolaisia tai saksalaismielisiä. Mukana olivat Isänmaallinen Kansanliike IKL ja Akateeminen Karjala Seura AKS.
Sodan vielä jatkuessa keväällä 1944 oli Suojeluskuntien ylipäällikkö pohtinut järjestön tulevaisuudennäkymiä ja samalla myös sen mahdollista lakkauttamista. Olivathan sen asenteet olleet neuvostovastaisia ja vastustaja luokitteli sen jäsenet vanhan kaavan mukaan lahtareiksi. Aluksi ei arveltu pykälän 21 koskevan suojeluskuntajärjestöä, mutta Valvontakomissio päätti toisin. Painostavan tilanteen vallitessa Malmberg kutsui ylimääräisen edustajakokouksen koolle syyskuun 29. päiväksi. Varauduttiin eri vaihtoehtoihin. Seuraavana päivänä Suojeluskuntajärjestö ja Suomen Punainen Risti tekivät sopimuksen yleisesikunnan omaisuuden siirrosta, mikäli järjestö joudutaan lakkauttamaan.
Paineet valtiollisella tasolla lisääntyivät koko ajan. Hallitus suunnitteli jo itse järjestön jonkinasteista lakkautusta, kun se 30.10. sai Zdanovin yksiselitteisen kirjeen. Sen mukaan järjestö oli hajoitettava viimeistään 7.11. Saman lokakuun päivän iltana Malmberg kutsui suojeluskuntapiirien komentajia sopimaan tarvittavasta toiminnasta.
Seuraavana päivänä Mikkelin lentokentälle saapui viisi ministeriä presidentin esittelyä varten. Sen päätyttyä eduskunta sai esityksen laiksi, jolla kumottiin aikaisempi laki suojeluskuntajärjestöstä. Se hyväksyttiin ilman puheenvuoroja samana päivänä kahdessa käsittelyssä. Seuraavana päivänä Lappeenrannan hautausmaalla oli valtakunnallinen surujuhla. Karjalan sankarivainajat siunattiin yhteisesti isänmaan multiin. Ja kun tuli ilta, kertoivat tiedoitusvälineet, että eduskunta oli hyväksynyt lain suojeluskuntajärjestön lakkauttamisesta. Kolmas ja ratkaiseva lain käsittely oli 3. päivänä marraskuuta jolloin Mannerheim myös allekirjoitti sen.
Kaikkien piirien sotilaspoikajohtajat kokoontuivat Helsinkiin 4. päivänä marraskuuta saamaan viimeiset toimintaohjeet. Senjälkeen he saivat puhelinsanoman, jonka mukaan suojeluskuntien lakkauttaminen koski myös poikaosastoja. Pääosa varusteista sai jäädä poikien käyttöön työvarusteina, mutta niistä oli poistettava sotilaspoikamerkit ja muokattava ne siviilikäyttöön. Lakkia ja nahkavyötä ei saanut käyttää lainkaan.
Komentaja Malmberg antoi viimeisen päiväkäskynsä Hakkapeliitta-lehdessä 6. päivänä marraskuuta ja luki sen myös radiossa. Samana päivänä puolustusministeriö määräsi, että järjestön toiminta oli lakkautettava 7.11. Sen jälkeen toiminta oli kielletty. Talouden ja omaisuuden selvityksen ja tilien päättämisen saivat suorittaa määrätyt henkilöt. Suojeluskuntajärjestön varsinaiset maanpuolustehtävät siirtyivät aluejärjestölle, joka noudatti sotilaspiiriasetusta.
Suojeluskuntien mittavan omaisuuden selvittäminen oli prosessi, jossa mitattiin vielä kerran järjestön organisointikyky ja sen jäsenten työtaito. Yliesikunnalla, piireillä ja paikallisilla suojeluskunnilla oli kullakin merkittävä määrä omaisuutta. Se oli siirrettävä valvontakomission ulottumattomiin laillisilla kauppakirjoilla tai lahjoituspäätöksillä. Aikataulu oli kireä. Runsaassa viikossa lahjoitettiin pois melkein 300 suojeluskuntataloa. Velkaisimpien annettiin siirtyä valtiolle. Vasemmiston päästyä valtaan seurasi kuitenkin 8 vuoden kädenvääntö suojeluskuntien omaisuuden käytöstä.
Mikkelin seudun suojeluskuntien arkistot ovat säilyneet Sota-arkistossa. Ne kuvaavat hyvin järjestön rakennetta ja lakkauttamistapaa. Kaupungin suojeluskunnan arkisto oli pitkään Valtiollisen poliisin hallussa. Lakkauttamisaikana sen kortistossa oli noin 700 varsinaista jäsentä. Heistä yli 40-vuotiaita oli 18 %; ikäryhmään 30-40 vuotta kuului noin 28 %; ja alle 30-vuotiaita oli 54 %. Ammatit oli merkitty liittymisajankohdan mukaan, mikä korosti koululaisten muutenkin huomattavaa osuutta. Jäsenistössä oli edustajia kaikista ammattiryhmistä ja paljon kaupungin tai Valtionrautateiden virkailijoita. Jo 20- luvulta lähtien oli liittynyt myös työmiehiä harvakseltaan.
Mikkelin pitäjän suojeluskunnassa ikärakenne oli painottunut muutaman prosentin verran enemmän vanhempiin ikäluokkiin. Maanviljelijöitä oli 72 %; ja täälläkin suhteellisen paljon koululaisia. Merkillepantavaa on, että yli puolet oli liittynyt alle 20-vuotiaana ja osa jo alle 16- vuotiaana vuosina 1918 ja 1919. He kuuluivat yli 64-vuotiaisiin veteraaneihin, joita kortistossa oli nelisenkymmentä.
Kortistojen mukaan suojeluskunnista erottiin ani harvoin. Koska jäseneksi pääsyyn vaadittiin kahden luotettavan henkilön suositus, myös erottamiset jäivät muutamaan tapaukseen. Sensijaan usein oli siirrytty armeijan palvelukseen. Merkille pantavaa oli myös se, että paikkakuntaa vaihdettaessa liityttiin välittömästi uuden kotikunnan suojeluskuntaan.
Kun tieto lakkautuksesta tuli, alkoi kuumeinen toiminta omaisuuden selvittämiseksi ja tilien päättämiseksi. Kanslialotat olivat apuna työskennellen yötä päivää. Kokouksessa 2. 11. tehtiin lahjoituspäätökset. Suojeluskunnan kiinteistö lahjoitettiin kaupungille käytettäväksi koulu- tai urheilutoimintaan. Ehdoksi asetettiin että sankarivainajien muistotaulu jää paikalleen ja myös sisäänkäynnin vieressä oleva arvokas lyijylasimosaiikki-ikkuna säilytetään. Toivottiin myös, että kaupunki käyttää lahjoituksen johdosta säästyneet varat niiden auttamiseen, jotka olivat sodasta eniten kärsineet. Kaupunginhallitus sitoutuikin myöhemmin täyttämään ehdot. Vasemmistolaispiirien painostuksesta ja yleisessä vaaralliseksi koetussa tilanteessa suojeluskuntamerkkiä kuvaava ikkuna kuitenkin poistettiin paikaltaan ja varastoitiin. Sankaritaululla oli sama kohtalo, mutta se palautettiin myöhemmin.
Suojeluskuntatalot herättävät eloon muistoja Suomen kohtalonajoista. Ravintolakäytössä oleva Anttolan entinen suojeluskuntatalo Koivula kuvattuna kevättalvella 2003.
|
 |
| Lottajärjestön nimi oli otettu Vänrikki Stoolin tarinoista Pitäjän lottien ompelema taulu annettiin muistoksi puheenjohtajalle järjestön lakkautuksen yhteydessä. |
Lottapuvulla oli tärkeä symbolinen merkitys sekä varsinaisille että pikkulotille. Sitä katkerampaa oli sen vuosikymmenien alennustila. Lottaperheiden tytöt halusivat mukaan mahdollisimman nuorina. Kuvan tytöllä puku oli tosin vain vertauskuvallinen. |
Myös lotat kantoivat huolta tulevista tapahtumista. Lokakuun 24 päivänä 1944 keskusjohtokunnan toimesta perustettiin Suomen Naisten Huoltosäätiö, jolle lottien varoja voisi siirtää turvaamaan sodasta kärsineitä naisia ja lapsia. Sille lahjoitettiin myös Tuusulassa sijaitseva Syvärannan lottaopisto. Lapin sodan jatkuessa pohjoisessa perustettiin aatteellinen yhdistys, Työmaahuolto r.y., joka jatkoi lottien työtä muonittamalla hävitetyn Lapin jälleenrakentajia. Siellä työskentelevät eivät kuitenkaan saaneet pitää lottapukua, josta tuli pannaanjulistettu lähes viideksikymmeneksi vuodeksi.
Suojeluskuntajärjestön lakkauttamisen jälkeen vallitsi lottien keskuudessa pelokas ja hämmentynyt mieliala. Lotat olivat merkittävästi osallistuneet aseveli- ja kummitoimintaan. Nyt Keskusjohtokunta pyrki varautumaan pahimpaan ja turvaamaan sekä järjestön jäsenien että muiden sodasta kärsimään joutuneiden taloudellista asemaa. Järjestelyillä oli kiire, mutta samalla järjestöä pyrittiin pelastamaan laatimalla uudet säännöt.
Mikkelin paikallisyhdistys oli vuosien mittaan kerännyt varallisuutta, jonka tuottoa käytettiin Suojeluskunnan ja armeijan hyväksi sekä huoltotyöhön. Paikallisosaston johto kokoontui 14. päivänä marraskuuta ja teki päätöksen lahjoittaa yhteensä n. 60 000 mk (vastaa 8 760 euroa vuonna 2003) edestä obligaatioita Suomen Naisten Huoltosäätiölle. Ehtona oli, että varat käytetään Mikkelistä kotoisin olevien puutteenalaisten naisten hyväksi. Sotainvalideille lahjoitettiin 175 000 mk:n (25 550 euron) pankkitalletukset, ja Mannerheimin lastensuojeluliitolle 20 000 mk (2 920 euroa) lastenkodin laajentamista varten. Liiton sotakummivaliokunalle ohjattiin 128 000 mk (18 700), jolla suoritettaisiin 7 lapsen kummimaksuja viiden vuoden ajan. Loput osakkeet luovutettiin marraskuun 3. päivänä perustetulle Mikkelin ja Lappeenrannan seutujen sotaorpojen säätiölle. Siten turvattiin kummilasten asema 17- vuotiaaksi asti.
23. päiväksi oli kutsuttu koolle yleinen kokous hyväksymään uudet säännöt. Mutta juuri sinä päivänä valvontakomission päätti lakkautuksesta. Omaisuuden lahjoituksista tuli tarkat määräykset, ja eikä luovutus ollut sallittu esimerkiksi partiojärjestölle. Kiireellä ryhdyttiin järjestämään omaisuuden pelastamista käytettäväksi kaupungin asukkaiden ja sodasta kärsineiden hyväksi. Lopullinen pesänselvitys oli suoritettava vuoden 1947 loppuun mennessä.
Yhdistyksillä oli huomattava määrä toiminnan vaatimaa käyttöomaisuutta. Mikkelissä muonitusjaostolle oli ennen sotia oli hankittu kenttäkeittimeksi Teijon lotta. Taloustavaroita oli 120 hengen astiasto ja muita tarvikkeita kaikkiaan noin 4000 esinettä. Varusjaostolla oli lottavaatteita ja ompelutarvikkeita, kansliassa piano ja kalusteita. Lisäksi oli varastotavaraa.
Arvokkaampi irtain omaisuus, kuten piano ja ompelukone muutettiin rahaksi. Taloustavaroista pääosa luovutettiin kaupungille tyttöjen valmistavaa ammattikoulua varten. Sopivin osin tehtiin lahjoitukset myös Kyyhkylän Invalidikodille, Suur-Saimaan sotilaspiirille ja maatalousnaisille, jotka Mikkelin alueella toimivat aktiivisesti.
Paikallisosastossa toimineet lotat saivat jokainen 300 g kahvia palkkioksi työstään. Mainittakoon, että johtokunnan jäsenille ei maksettu täysiä päivärahoja. Kiitokseksi pitkäaikaisesta lottatyöstä he jakoivat jäljelle jääneet kahvipaketit.
Kyläosastot olivat pitäneet 600 mk:n (vajaa 100 euron) käteiskassaa. Vielä marraskuussa oli kummilapsille siirretty avustuksia. Sitten varastonhoitajat päättivät tilit, jotka hyväksyttiin 7. 12. 1944.
Päiväkäskyssään 23. 12. Mannerheim kiitti lottia: Puolustusvoimien nimissä - ja uskon tässä esittäväni jokaisen miehen mielipiteen - kiitän sydämestäni lottiamme, joiden uhrautuva toiminta myös vaarallisimmilla paikoilla on kautta aikojen säilyvä ylevänä esikuvana Suomen naisille.Käytännössä lakkautus oli suuri järkytys, olihan järjestö vahvistanut asemansa kahden sukupolven aikana. Vuosien mittaan lotat olivat kiintyneet paitsi itse aatteeseen ja toimintaan, myös sen ulkoisiin symboleihin. Niiden pannaanjulistaminen oli kova pala. Sitten kaikki loppui, puvut piti hävittää... tai ei ainakaan saanut pitää.
Suojeluskunnat olivat vastanneet alueellisesta maanpuolustuksesta. Niiden lakkauttaminen lisäsi pelkoa ja epävarmuutta. Epäiltiin, että Neuvostoliitto miehittäisi Suomen samoin kuin Baltian maat. Tämä uhka oli ollut monen mielessä jo Neuvostoliiton vaatiessa Suomelta ehdotonta antautumista suurhyökkäyksensä alkaessa kesäkuussa. Lisäksi tulivat useat aselevon loukkaukset taistelujen jo lakattua. Puolustusvoimat siirtyi joulukuussa 1944 rauhan kannalle. Ilmeisesti rauhansopimuksen mitätöintiä epäillen päämaja oli kuitenkin valmiustilassa koko syksyn ajan. Mikkelin Päämaja jatkoi toimintaansa entisenlaisena vielä marraskuun loppuun. Joulukuun alusta se siirtyi rauhanajan kokoonpanoon puolustusvoimain pääesikuntana ja toiminta supistui. Joitakin osastoja siirtyi Helsinkiin. Puna-armeijan radioliikenteen kuuntelu jatkui, kun Päämajan radiojaos toimi valtakunnallisen Tilastotoimiston alaisena. Kun Lokin viestihenkilöstö oli lokakuussa kookoontunut neuvonpitoon, niin Valpon miehet tulivat ja veivät heidät kuulusteluun. Yleinen epävarmuus ja miehityksen pelko oli käsinkosketeltavaa: Eihän naapuria uskottu missään asiassa, sanoi Lokissa työskennellyt lotta. Hän kertoi myös, että valvontakomissio ei käynyt Lokissa, mutta kylläkin kansakoululla päämajan jäljellä olevissa tiloissa. Siellä oli kuuntelutoimintaa, mutta Hallamaa pystyi pitämään tarkkailijat poissa tietyistä huoneista. Ovia vain lukittiin, ja kun tulivat niin uskoivat. Lotat työskentelivät Lokissa vielä kesällä 1945. Päämajan viimeiset osastot poistuivat heinäkuun lopulla ja samalla Mannerheim lähti Mikkelistä.
Painostavaa tilannetta kuvaa myös operaatio Stella Polaris. Tiedusteluosaston päälliköt olivat keskutelleet vastaavien ruotsalaisten toimijoiden kanssa yhteistyöstä ja verkostoitumisesta mahdollisen miehityksen varalta. He suunnittelivat kaluston ja tarvittavan arkiston siirtämistä Ruotsiin. Välirauhan ehtojen tultua tietoon 18 päivänä syyskuuta alkoi toiminta. Henkilökunnalle ja heidän perheilleen tarjottiin mahdollisuutta siirtyä naapurimaahan. Tärkein osa aineistosta otettaisiin mukaan, muu oli hävitettävä. Yöllä roihusivat paperinuotiot, ja asiakirjoja tuhottiin tonneittain. Maastojaos poltti aineistonsa Sutelassa, Mikkelin maasutukunnan pappilan riihessä.
Hallamaan mukana kolmella aluksella lähti 700-800 henkeä ja 350 laatikollista aineistoa. Suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet ja ruotsalaiset olivat kiinnostuneet vain pienestä osasta materiaalia, lähinnä koodiaineistosta. Materiaalin myöhempi sijainti on epäselvä. Mukana olleet henkilöt palailivat vähitellen kotimaahan, ja useat joutuivat Valpon tiukkoihin kuulusteluihin. Hallamaa ja tiedotusosaston päällikkö eversti A. Paasonen joutuivat jättämään kotimaansa keväällä 1945.
Päämajassa muutamat nuoret upseerit halusivat "varautua pahimpaan" ja panivat alulle laajamittaisen varustautumisen. Se käynnistyi vastuuhenkilöiden valinnalla. Suojeluskuntalaiset olivat avainasemassa, ja heidän avullaan syntyi luotettava kätkentäverkosto. Suojeluskuntapiireissä varastoitiin aseita, ammuksia ja taistelumateriaalia siltä varalta että Neuvostoliitto miehittäisi Suomen.
Järjestelmässä löytyy piirteitä saksalaisista ja venäläisistä vastarintaliikkeistä, mutta se oli kuitenkin tyypillisesti suomalainen. Aseiden ja tarvikkeiden varastointi toteutettiin salaisesti koko maassa. Sitä johti everstiluutnatti Usko Haahti päämajan operatiiviselta osastolta Mikkelin yläkansakoululta. Vain hänen esimiehensä eversti Valo Nihtilä tiesi virallisesti asiasta. Salaisilla käskyillä määrättiin suojeluskuntapiireihin ylimääräiset yleisesikuntaupseerit. Heidän todellisesta toimenkuvastaan tiesivät vain harvat. Peitetehtävänä oli kansalaisten turvallisuuden varmistus ja armeijan miesten kotiutumisvaiheen tarkkailu. Tämä työ edellytti jatkuvaa matkustamista suojeluskuntapiirien alueella, mikä mahdollisti myös asekätkennän organisoinnin ja johtamisen.
Syyskuun 26 päivänä Haahti alkoi jakaa yksityiskohtaisia ohjeita toiminnan järjestelystä. Ensimmäisten joukossa majuri Veikko Toivio sai siirtokäskyn Saimaan suojeluskuntapiiriin hoitamaan aluejärjestöä koskevia asioita ja tarkemmat ohjeet. Hän nimesi lähikuntiin kätkennän johtajat. Nämä taas muodostivat omat solunsa. Seuraavan vuoden alussa organisaatio oli laajentunut ja esimiehenä toimi Savo-Karjalan sotilasläänin esikuntapäällikkö everstiluutnatti Erkki Kukkonen.
Kätkettävät aseet saatiin osaksi suojeluskunnilta, osaksi armeijan varikoilta. Sodan loppuvaiheen osin sekasortoista tilannetta ja Lapin sotaa käytettiin hyväksi, kun joukko-osastojen aseita siirrettiin kätköpaikkoihin. Mikkeli oli keskuspaikkana ja päämajassa toimiva majuri Kairinen piti tilastoa eri suojeluskuntapiirien varastoista. Asekätkentään kuului myös tukilinja, joka huolehti osallistujien ja heidän perheidensä turvallisuudesta. Heille varattiin mahdollisuus tarvittaessa poistua maasta. Tätä mahdollisuutta käytti myös Kairinen hyväkseen syyskuun alussa 1945. Ennen lähtöään hän hävitti kaiken paikallisen aineiston, mikä vähensi myöhemmin jaettavia tuomioita.
Aseiden ohella varastoitiin varusteita ja ruokatavaroita. Sotaa seuranneena pulakautena ne olivat suurena houkutuksena paikallisille asukkaille, ja välillisesti johtivatkin salahankkeen paljastumiseen. Oulun seudulla varasto aiheutti kiristysjutun joka lopulta paljasti koko hankkeen. Valpo aloitti pidätykset heinäkuussa 1945, ja ensimmäisinä olivat vuorossa 2. esikuntaupseerit. Valvontakomissio vaati nopeaa toimintaa. Sen painostuksesta säädettiin 24.1.1947 Suomen oikeuskäytännön vastainen taannehtiva laki "aseellisen toiminnan luvattoman valmistelun rankaisemisesta eräissä tapauksissa". Jutun tutkinta kesti kolme vuotta ja sen aikana tehtiin yhteensä 1709 pidätystä. Tutkintapöytäkirjoja kertyi 45 000 sivua. Tuomioita varten jouduttiin perustamaan seitsemän ylimääräistä sotaylioikeuden osastoa. Vasta 15.3.1950 tuomiot vahvistettiin ja vankeusrangaistuksen sai 1479 henkeä. Suurin osa heistä oli jo istunut tarvittavan ajan tutkintovankeudessa.
Tuomiolle joutui ensinnäkin lähes 70 henkilöä Mikkelin päämajasta. Haahti ja Nihtilä erotettiin viroistaan, edellinen sai kuuden vuoden ja jälkimmäinen 5 vuoden tuomion. Operaatio Stella Polariksen yhteydessä maasta poistuneita tiedusteluosaston miehiä ei voitu tuomita. Paikallisista toimijoista suurin osa sai kuukauden vankeustuomion, kätkennän johtajat 3-5 kuukautta. Yleisesikuntaupseerit ja heidän apulaisensa saivat pitempiä tuomioita. Toivio, joka oli siirtynyt Jyväskylän piiriin, sai 12 kuukautta ja hänen seuraajansa Reino Penttinen 14 kuukautta. Hänenkin toimintansa oli jäänyt lyhyeksi ja seuraaja Toivo Hannila sai 16 kuukauden tuomion. Apulaisena toimineen Reijo Karjalaisen osalle tuli 6 kuukautta. Myös joitakin sotilaspoikia tuomittiin. Mikkelin lähikunnista eniten tuomioita tuli Mäntyharjulle ja Juvalle.
Monet kokivat asekätkennän isänmaallisen toimintana, paheksuivat ilmiantajia ja viran puolesta syyttäjinä toimineita. Hankkeeseen osallistuneet saivat "virallisen synninpäästön" 1990 -luvulla. Asekätkentä olisi mahdollistanut 35 000 miestä käsittävän hyvin varustetun armeijan. Hankkeen poliittista merkitystä on selvitetty Neuvostoliiton hajottua. Massiivisista vastatoimista päätellen se oli merkittävä signaali eri tahoille.
Aseveliliitto oli tehnyt työtä kaatuneiden omaisten, sodassa vammautuneiden ja puutetta kärsivien rintamamiesten hyväksi. Vuosien mittaan sille oli kertynyt paljon omaisuutta tulevien vuosien suurta tarvetta varten.
Rauhansopimuksen 21. artiklaa pohdittaessa myös Aseveliitossa varauduttiin mahdollisiin vaikeuksiin. 10. päivänä marraskuuta liittotoimikunnan kokouksessa liiton omaisuus päätettiin turvata myymällä ja säätiöittämällä. Liitto joutuikin pian tulilinjalle sosiaalidemokraattien puoluekouksessa. Sylvi Kyllikki Kilpi ihmetteli sen olemassaoloa huolimatta rauhansopimuksen artiklasta 21. Naapurimaan Pravda/ huomioi asiasta käydyn keskustelun heti ja puuttui siihen myöhemminkin. Tammikuun 19. päivänä 1945 Neuvostoliiton tietotoimisto TASS huomautti tiedonannossaan, että fasistinen Aseveliliitto toimi edelleen. Seuraavana päivänä kokoontui valvontakomissio ja lakkauttamispäätös tehtiin valtioneuvoston istunnossa 24. päivänä. Sekä liitolla että sen 700 jäsenyhdistyksellä oli paljon omaisuutta, jota vasemmisto pyrki turhaan saamaan valtion haltuun. Perustetun selvitystoimiston työ kesti 8 vuotta.
 Yksi Mikkelin lottien kummitytöistä. |
Heinäkuun alkuun mennessä vuonna 1945 oli hallitus tehnyt 11 päätöstä, joiden johdosta toimintansa oli päättänyt yli 2500 yhdistystä. Vastaavasti Suomi Neuvostoliitto -seura oli kasvanut jo 70 000:lla jäsenellä. Sotakorvausten suorittaminen kiristi elintasoa, mutta toisaalta synnytti maahan kilpailukykyisen metalliteollisuuden. Historiaa muunneltiin ja osin vääristeltiinkin.
Mikkelissä jatkui sotaorpojen kummitoiminta. Kaikilla kaupungin sotaorvoilla oli omat kumminsa. Heidän pankkitiliään kartutettiin ja kummivaliokunta seurasi heidän elämäänsä työuran löytymiseen asti. Varsinkin lotille sodasta kärsineiden huolto oli tehtävä, jossa he jossain määrin pystyivät jatkamaan toimintaansa. Vasta Neuvostoliiton hajottua järjestön jäsenet saivat tunnustusta työlleen. Silloin sekä entiset lotat ja pikkkulotat että sotilaspojat alkoivat perustaa perinneyhdistyksiä ja -kiltoja.